Lue keskustelun säännöt.
Erityislapsiko eron syy?
23.06.2011 |
Miten monella on ollut erityislapsi kun on eronnut ensimmäisestä liitosta?
Minusta mieheni on etääntynyt todella paljon, huomaan, että arjen rankkuus vie voimia, häntä todennäköisesti ahdistaa jatkuva valvominen, huuto ja mekkala,sairaus ym. Arki on tällä hetkellä todella rankkaa henkisesti, jatkuvia leikkauksia ja sairauden aiheuttamia sivuoireita. ja pelkään pahoin, että mies alkaa luovuttamaan.
Olen melko varma, että mies on tavannut uusia tuttavuuksia, en tiedä pettääkö mutta jotain on minun tietämättömissä.
Jos pitäisi salasuhdetta, tiedän ettei jätä minua ihan hepposin syin,jo ihan lapsen takia mutta ei myöskään halua jättää minua tyhjän päälle pennittömäksi. Minulla ei ole työpaikkaa mihin palata äitiysloman jälkeen ja koska tietää ja tuntee minut, että ottaisin lapset mukaani vaikka mies voisi jäädä (rahallisestikkin )asumaan kotiimme.
Mutta jotenkin minusta tuntuu, että jokin vetää häntä kovaa vauhtia pois luotamme, mikä se on, sitä en tiedä..toinen nainen?masennus?halu olla vaan yksin??
Hän puhuu sekavia menoistaan, vie esikoista hoitoon kun minä en ole paikalla ja minulle taas sanoo halun olla lapsen kanssa, suuttuu todella paljon jos jokin asia meneekin toisin, yllätän tuijottamasta kattoon, seinään tai jonnekkin kaukaisuuteen, ei ole kiinnostunut seksistä, kosketuksesta, ei huomioi minua mitenkään, saunassa katsoo minua, mutta minusta ei niin, että kokisi minut haluttavana..näitä on paljon muitakin, tässä murto-osa.
Kertokaa oma tarinanne/mielipiteenne.
Kommentit (33)
luin juuri kirjan "Hevospoika" ja varmaan muissakin lähteissä kerrottu, että esim. autististen lasten vanhemmista eroaa toooosi iso osa. Tietenkään en nyt muista mikä se määrä oli, mutta olikohan tosiaan jopa yli 50%?
Meillä lievä erityislapsi, eli ei arjessa aiheuta (ainakaan miehelleni) käytännön hankaluuksia. Mutta minulle kyllä, koska pyöritän lähes yksin arkea miehen töiden vuoksi.
En todellakaan syytä erisyislastamme, mutta olen alkanut katsella aidan yli ja ihastunutkin toiseen mieheen. Mitään ei ole tapahtunut tämän kanssa, mutta yksi lipsahdus tullut kun olen ollut viettämässä vapaailtaa. Jotenkin vain arki tuntuu niin raskaalta ja voimia vievältä, kuluttavalta. Ei pelkästään se erityislapsen kanssa selviäminen, kaikissa terapioissa kulkeminen ja arjen hankaluudet, mutta myös isomman lapsen kanssa toimiminen, tunnen syyllisyytta kun en ehdi hänen kanssaan olla tarpeeksi jne. Tuntuu ettei mies ymmärrä ollenkaan kuinka väsynyt olen. On vain hankkimassa lisää haasteita yritystoiminnan muodossa.
Toivon silti että perheemme ei rikkoonnu vaan jotenkin selviämme tästä vahvempina. Siihen vain tarvittaisiin se tunneside mieheen, mutta tällä hetkellä en tunne häntä kohtaan minkäänlaista vetoa.
Tsemppiä sp sulle, kannattaa ehkä varovasti yrittää jutella miehen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eroaa 80%. Ja syynä tosiaan on arjen rankkuus, joka kärjistyy siihen läheiseen ihmissuhteeseen.
Meillä on autistinen lapsi, ja kyllähän tämä arki on rankkaa. Lapsestamme on aika vähän iloa, mutta sitäkin suurempi taakka. (Ja kiitos, en nyt kaipaa yhtään kommenttia että jokaisesta lapsesta on oma ilonsa tai muuta.)
Olemme onneksi saaneet lapsenhoitoapua niin isovanhemmilta kuin lastensuojelunkin kautta. On oikeasti tärkeää raivata kahdenkeskistä aikaa. Meillä on vähäuninen lapsi, joten arki-iltaisin sitä ei jää. Siksi on entistä täkeämpää, että pääsemme silloin tällöin kahdestaan illalliselle ym.
Minäkin ehdottaisin, että juttele miehesi kanssa ja järjestä kahdenkeskistäkin aikaa. Vaadi myös lasta hoitavalta lääkäriltä sellainen lausunto, että saatte omaishoitajastatuksen, jonka avulla sitten saa tilapäishoitomahdollisuuden. On aivan turha kainostella, koska turha sinnittely vie vain voimat. Onhan se kova paikka myöntää, että itse ei aina jaksa lastaan hoitaa, ja laitoshoitojaksolle vieminen on kova paikka. Mutta ihmisen on pakko levätäkin, ja virkistäytyminen lataa taas akkuja pitkäksi aikaa.
On aika iso prosentti..kylhän tää syö itseäkin. Niinkuin joku sanoi, olen minäkin todella väsynyt. Mutta silti meillä selvästi mies on se joka tuntuu etääntyvän. En minä haikaile muita miehiä, vaan sitä omaani tukemaan minua, olemaan henkisesti läsnä sairaan lapsen hoidoissa ym., eikä juokse karkuun ties minkä syyn varjolla, oli se sit esikoinen, työ tai harrastus.
Ehkä se on niin et jos mies kyllästyy, se ero tulee. Mut jos mies mukana 100%, se 20% säästyy erolta.
En itse tiedä? Mitä täytyy mennä lapsen kasvamisessa pieleen?Siis mitä eroa normaaliin ja miten erityislapsi on sitten rankka? kiinnostaa vaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi illallinen ei suhdettamme enää auta..me tarvittais ainakín jo se viikonloppu :) mutta se on täys mahdottomuus
Meillä on autistinen lapsi, ja kyllähän tämä arki on rankkaa. Lapsestamme on aika vähän iloa, mutta sitäkin suurempi taakka. (Ja kiitos, en nyt kaipaa yhtään kommenttia että jokaisesta lapsesta on oma ilonsa tai muuta.) Olemme onneksi saaneet lapsenhoitoapua niin isovanhemmilta kuin lastensuojelunkin kautta. On oikeasti tärkeää raivata kahdenkeskistä aikaa. Meillä on vähäuninen lapsi, joten arki-iltaisin sitä ei jää. Siksi on entistä täkeämpää, että pääsemme silloin tällöin kahdestaan illalliselle ym. Minäkin ehdottaisin, että juttele miehesi kanssa ja järjestä kahdenkeskistäkin aikaa. Vaadi myös lasta hoitavalta lääkäriltä sellainen lausunto, että saatte omaishoitajastatuksen, jonka avulla sitten saa tilapäishoitomahdollisuuden. On aivan turha kainostella, koska turha sinnittely vie vain voimat. Onhan se kova paikka myöntää, että itse ei aina jaksa lastaan hoitaa, ja laitoshoitojaksolle vieminen on kova paikka. Mutta ihmisen on pakko levätäkin, ja virkistäytyminen lataa taas akkuja pitkäksi aikaa.
vanhemmat osallistumme lapsen hoitoon. Mielestäni liittomme on pysynyt koossa sen vuoksi, että molemmat olemme tähän sitoutuneet (ehkä vanhempi ikäkin auttaa).
Olen monta kertaa miettinyt sitäkin, että tämä kaikki on muutenkin raskasta, mutta kun vielä muut ihmiset eivät osaa lainkaan asettua meidän tilanteeseemme, eivät edes ns. asiantuntijat. Miksi ns. asiantuntijat tekevät asioista vielä vaikeampia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asperger on autismin kirjon lievimmästä päästä, ja useimmat pärjäävät yhteiskunnassa erittäinkin hyvin. Autismi on sitten se autismin kirjon toinen pää, ja puoliväliin jää sitten HFA, high-functioning autism.
Autismin kirjon diagnoosien taustoja ei usein tiedetä, mutta aivojen neurologisesta ongelmasta on kyse.
Oma autistimme eroaa tavislapsesta monin tavoin, hienomotoriikka on heikkoa, järkevää puhetta on erittäin vähän, ym. Lapsen kehitys on yli 2 vuotta ikätasostaan jäljessä. Rankkaa arki on siksi, että iloa on vähän. Lapsi ei leiki, hänellä ei ole kavereita, terapioihin kuljetetaan ja käydään päiväkodissa noutamassa kaikki liikkellä olevat taudit. Kodin ulkopuolinen elämä on erittäin vähäistä.
Kuka sitten minkäkin kokee rankaksi, mutta minusta meidän arkemme on erittäin tylsää ja lapsen tulevaisuus huolestuttaa jatkuvasti.
Olen monta kertaa miettinyt sitäkin, että tämä kaikki on muutenkin raskasta, mutta kun vielä muut ihmiset eivät osaa lainkaan asettua meidän tilanteeseemme, eivät edes ns. asiantuntijat. Miksi ns. asiantuntijat tekevät asioista vielä vaikeampia?
Samaa minäkin olen miettinyt monet kerrat.
Nro 5, autistisen lapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saatteko omaishoidontukea? Saatteko edes Kelan hoitotukea - jos niin onko sekään oikealla tasolla?
Ja kyllä: kehitysvammaisten lasten vanhemmista iso osa eroaa. Se arki vaan on niin rankkaa, etenkin alkuun kun mitkään tukitoimet eivät vielä ole riittävällä tasolla. Ihan alkuun kun ei kukaan osaa sanoa kuinka vaikea lapsi on - selitetään vaan että kaikki lapset valvottaa ja väsyttää, toiset enemmän kuin toiset.
Ollaan itse toimittu erittäin vaikeasti kehitysvammaisen lapsen tukiperheenä. Lapsi oli lähes kaksivuotias kun tuli meille hoitoon, kerran kuussa viikonloppu. Vasta tuossa vaiheessa kävi ilmi, että Kelan hoitotuki oli alimmalla tasolla. Omaishoidontukea taisivat sentään saada.
Nykyään tämä sama lapsi on pian kuusi vuotta. Hän on nyt vuoden verran käynyt "esikoulua", koska vaikeasti kehitysvammaisilla lapsilla on pidennetty oppivelvollisuus joka alkaa jo viisivuotiaana. Äiti käy työssä ja lapsi on päiväkodissa, jossa hänellä on jatkuvasti oma hoitaja. Äiti pääsee omaan työhönsä "lepäämään", saa aikuiskontakteja ja jaksaa paremmin. Vanhemmat ovat eronneet, mies ei hoida tätä lasta - ei uskalla ottaa vastuulleen.
Miehesi etääntyminen voi olla ihan väsymystä. Tai voi olla että vapaudenkaipuu on jo ottanut vääjäämättömät askeleensa eteenpäin. Ainut, mitä keksin on se, että alatte nyt vaatimalla vaatia tukea perheellenne. Te joudutte sitä vaatimaan, mutta te myös aivan yhtä varmasti tarvitsette ja ansaitsette sen.
Olkaa vahvoja, olkaa päättäväisiä. Ja oli miten oli, niin pyydä, että hoidatte avun hakemisen yhdessä miehesi kanssa. Hyvää liittoa ja rakkautta ei kannata haudata uupumukseen edes yrittämättä mitään itsenne ja suhteenne eteen!
En itse tiedä? Mitä täytyy mennä lapsen kasvamisessa pieleen?Siis mitä eroa normaaliin ja miten erityislapsi on sitten rankka? kiinnostaa vaan?
Neurologiset häiriöt (kuten esim asperger, autismi, add jne) eivät ole kasvatuksesta kiinni. Minulla on 15-vuotiaalla pojalla add eli tarkkaavaisuushäiriö ilman ylivilkkautta. Hän oli nuorempana täysin ohjailtava, lähes kaikki oma-aloitteisuus puuttui, ei pystynyt keskustelemaan asioita, keskeytti muiden puheen. Mitkään kehotukset eivät menneen kerralla perille jne. Lisäksi joka asian vastustaminen.
Esimerkiksi pukiessa sai sanoa jokaikisestä vaatekappaleesta erikseen että laittaa päälle. Ensimmäisillä luokilla koulussa sai ulkovaatteet vihdoin päälleen juuri ennen kellojen soittoa sisälle.
Tuossa oli kuvattu vain pieni jäävuoren huippu kaikista vaikeuksista mitä pojalla on ollut. Nuoremmat lapset ovat ns normaaleja eikä heidän kanssaan ole tarvinnyt vääntää joka ikisestä arkipäivän asiasta pukemisesta wc-käynteihin.
Kun poika oli 8-9 -vuotiaana vaikeimmillaan ajattelin että voisimme pojan isän kanssa erota ja poika olisi joka toinen viikko toisen luona että saisi aina viikon hengähtää. Olin aivan loppu.
Meille kävi niin että nyt kun poika on 15 ja hänen kanssaan on paljon helpottanut olemme eronneet. Vuosien varrella olemme täysin vieraantuneet toisistamme. En voi sanoa että johtuu yksinomaan erityistä tukea tarvitsevasta lapsesta mutta kyllä se vuosien jatkuva asioista vääntäminen väsytti ja vieraannutti. En yhtään ihmettele miksi erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhemmat ajautuvat eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
paljon voimia ja tsemppiä teille! Olen töissä ja vapaa-ajallakin ollut tekemisissä autististen lasten kanssa. Omalla pojallanikin on autistisia piirteitä ja add-diagnoosi tulikin aspergerepäilystä alkaneiden tutkimusten myötä.
paljon voimia ja tsemppiä teille! Olen töissä ja vapaa-ajallakin ollut tekemisissä autististen lasten kanssa. Omalla pojallanikin on autistisia piirteitä ja add-diagnoosi tulikin aspergerepäilystä alkaneiden tutkimusten myötä.
Kiitos, samoin teille :)
Nro 5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eroprosentti huitelee 90:ssä. Niin se vaan on.
Arki on rankkaa ja omatkin henkilökohtaiset onghelmat, uupumus, oman ja yhteisen ajan puute kuormittavat. Usein ero on ainoa keino saada nukkua edes joskus. Surullista mutta totta. Miehesi on uupunut. Uskotko todella että hän jaksaisi tuossatilanteessa ylläpitää jotain salasuhdetta? Myös erityislasten perheissä on vanhemmilla ikäkriisejä ja aviokriisejä, niiden ratkaisuun on saatavilla apua.
Meillä on kaksi erityislasta ja tuo oli meilläkin yhdessä vaiheessa, kuljettiin toistemme ohi, kun ei jaksettu mitään.
eroprosentti huitelee 90:ssä. Niin se vaan on.
Arki on rankkaa ja omatkin henkilökohtaiset onghelmat, uupumus, oman ja yhteisen ajan puute kuormittavat. Usein ero on ainoa keino saada nukkua edes joskus. Surullista mutta totta. Miehesi on uupunut. Uskotko todella että hän jaksaisi tuossatilanteessa ylläpitää jotain salasuhdetta? Myös erityislasten perheissä on vanhemmilla ikäkriisejä ja aviokriisejä, niiden ratkaisuun on saatavilla apua.
Meillä on kaksi erityislasta ja tuo oli meilläkin yhdessä vaiheessa, kuljettiin toistemme ohi, kun ei jaksettu mitään.
mutta oikeasti, kun luen noita kuvauksiasi niin ymmärrän että meillä on kuitenkin asiat huomattavasti paremmin.
Lapsellemme ei ole vielä annettu kuin väliaikainen diagnoosi. Epäilen että hänellä on joku autismin kirjosta. Vuoden verran kehityksessä jäljessä, puhuu kyllä mutta ei niin hyvin kuin jo pitäisi. Ymmärtämisessä myös vaikeuksia. Mutta vaikka nämäkin ovat vaikeita asioita (puhumattakaan siirtymätilanteiden vaikeuksista ja raivariherkkyydestä) niin lapsi leikkii, nauttii joistain jutuista tosi paljon. Sosiaalinenkin on alkanut olla. Osoittaa kiintymystään erittäin mielellään ja enemmänkin kuin esikoinen. Tuttujen ihmisten kanssa tulee helposti tosi läheisiksi. Luulen, että on ainakin mulle tosi tärkeä juttu juuri tuo, että lapsi tuntuu nauttivan elämästään juuri sellaisena kuin on. Ehkä välillä huolestuttaa että jääkö ulkopuoliseksi esim. päiväkodissa, mutta on hän onneksi sielläkin jo joitain leikkikavereita saanut. Kyllähän se rajoittaa kun lapsi olettaa toisten ymmärtävän ja samalla ei itse ymmärrä mitä muut tarkoittavat.
Jaksamista teille muillekin!
t. olinkohan 3?
vertaistuesta on apua vain silloin kun omalla lapsella menee paremmin..mitäs sitten kun on se kaikista huonoimman kortin saaja.
Onhan se sit kivaa päivittää, kun onneksi meillä on näin paljon paremmin..luuletko todella et tosta on apua??
mutta oikeasti, kun luen noita kuvauksiasi niin ymmärrän että meillä on kuitenkin asiat huomattavasti paremmin. Lapsellemme ei ole vielä annettu kuin väliaikainen diagnoosi. Epäilen että hänellä on joku autismin kirjosta. Vuoden verran kehityksessä jäljessä, puhuu kyllä mutta ei niin hyvin kuin jo pitäisi. Ymmärtämisessä myös vaikeuksia. Mutta vaikka nämäkin ovat vaikeita asioita (puhumattakaan siirtymätilanteiden vaikeuksista ja raivariherkkyydestä) niin lapsi leikkii, nauttii joistain jutuista tosi paljon. Sosiaalinenkin on alkanut olla. Osoittaa kiintymystään erittäin mielellään ja enemmänkin kuin esikoinen. Tuttujen ihmisten kanssa tulee helposti tosi läheisiksi. Luulen, että on ainakin mulle tosi tärkeä juttu juuri tuo, että lapsi tuntuu nauttivan elämästään juuri sellaisena kuin on. Ehkä välillä huolestuttaa että jääkö ulkopuoliseksi esim. päiväkodissa, mutta on hän onneksi sielläkin jo joitain leikkikavereita saanut. Kyllähän se rajoittaa kun lapsi olettaa toisten ymmärtävän ja samalla ei itse ymmärrä mitä muut tarkoittavat. Jaksamista teille muillekin! t. olinkohan 3?
Niin, ei se vertailu että kenellä on rankinta sinällään mitään lisäarvoa tuo, ja välillä on helpompaa, välillä sitten rankempaa. Mutta ihan hyvä tuoda esille, että erityislapsiakin on moneen lähtöön ja yhteiselo eri lailla haastavaa. Oman lapsen kohdalla iloitsen hänen hyvästä karkeamotoriikastaan, on mukava käydä pyöräretkellä ja leikkipuistossa kiipeilemässä. Usein tulee mietittyä, että millaisena pyörätuolissa oleva lapsi kokee maailmansa. Tai sokea. :(
Nro 5
vertaistuesta on apua vain silloin kun omalla lapsella menee paremmin..mitäs sitten kun on se kaikista huonoimman kortin saaja. Onhan se sit kivaa päivittää, kun onneksi meillä on näin paljon paremmin..luuletko todella et tosta on apua??
Kaikki on suhteellista. Joo, olemme monessa suhteessa sen huonoimman kortin saajia, mutta toisaalta ei tarvitse mennä omaa päiväkotia pidemmälle kun löytyy jo toinen, jolla on vieläkin huonommat kortit.
Kuten jo kirjoitin, vertailu sinällään on aika tarpeetonta, jopa haitallista. Se ei lasta auta.
Nro 5
en usko, että se on suoraan erityislapsen syy, mutta välillisesti ehkä. arki on rankempaa ja ehkä sieltä sitä kautta enemmän toivoo pääsyä pois, jollain tasolla. pystytkö ihan suoraan kysymään haluaako ihan oikeasti, todella olla sun kanssa vielä? kattoon tuijottelu kun on sitä haaveilua.. mistä/kenestä?! toivon sulle kaikkea hyvää, mut kokemuksesta ajattelen, et totuutta on vaan katsottava silmiin mieluiten ajoissa. itse en sitä aikanaan tehnyt.