Mistä katkeria naisia oikein tulee? Elämä on asennekysymys!

ne asiat, joista yleensä hehkutetaan, ovat mielestäni silkkaa valhetta.



Minut kasvatettiin jotenkin uskomaan niin, että jokainen syntyvä lapsi on lahja ja itsessään arvokas. Kun sain ekan lapseni, huomasin vasta, kuinka vihamielisesti ja negatiivisesti monet ihmiset suhtautuvat lapsiin. Se oli hämmentävää enkä enää halunnut tehdä enempää lapsia tähän maailmaan.



Kuvittelin, että olisin äitiyslomalla saanut enemmän henkistä tukea mm. puolisoltani. Kun hän oli ihan eri rinnakkaistodellisuudessa, katkeroiduin siitäkin.



Kun töihin palattuani työkaverit vaativat minulta mielestäni kohtuuttomia suorituksia, katkeroiduin vielä lisää.



Nuoruuden unelmiani yritin tavoitella siinä kuitenkaan onnistumatta, joten katkeroiduin vielä enemmän.



Olen katkera siitä, että olen ollut elämässäni niin hemmetin sinisilmäinen. Nykyinen asenteeni monessa asiassa on, että haistakaa vee koko torvisoittokunta. En sitä tietenkään suoraan sano, mutta ehkä sen aistii sitten jotenkin.



En tosiaankaan usko, että oloni kohenisi tuosta, jos alkaisin meikata ja pukeutua erilaisiin vaatteisiin.

Vaan väsynyt pienten lasten oravanpyörässä oleva äiti, joka kaikkein viimeiseksi kaipaisi kaltaistasi työkaveria. Jospa ap opettelisi tukemaan ihmisiä sen sijaan, että kuvittelee olevansa muita parempi.

Ne jotka suhtautuu negatiivisesti lapsiin, kannattaa jättää omaan arvoonsa... Ja aina löytyy kivojakin ihmisiä. Omat kaverit ja sukulaiset on ollut nyt tosi paljon tukena kun odotan ensimmäistä lasta, ja on yhtä iloisia kuin minä, että tulee kohta uusi pikkuvauva maailmaan :) Itsekin olin ennen kateellinen muiden ihmisten lapsista, enkä pystynyt täysin iloitsemaan muiden vauvoista koska niin paljon halusin omia lapsia... Nyt kun saan lapsen olen onnellinen ja ymmärrän kyllä kateellisia ja negatiivisiakin tunteita. Ja hankin ehkä lisääkin lapsia, jos vain energiaa ja rahaa on tarpeeksi :)

kun ensin kuoli mies, lasta odottaessani ja sitten hetken päästä äitini, joka kovasti auttoi sen jälkeen, kun mies oli kuollut.



En noita kuolemia kyllä valinnut, eivät hekään.



Onneksi nyt paaaljon myöhemmin katkeruus on alkanut hävitä.

Että joskus siihen katkeruuteen on niin hyvät syyt, ettei ole toisten asia tuomita, jos sitten syystäkin tulee katkeraksi.

Esim. työkaverilla aina naama rutussa, ei viitsi huolehtia ulknäöstään, vaikka potentiaalia olisi. Hirveitä, kulahtaneita vaatteita, laittamattomat hiukset ym. Ikää alta 40-v, mutta ei enää mitään yritystä.

Itse olen aina saanut elämältäni kaiken mitä olen halunnut. On ylempi korkeakoulututkinto, vakityöpaikka, aviomies, lapsia liuta harrastuksineen, liki velaton omakotitalo, auto, ystäviä, terveys, ei ylipainoa tai roikkuvaa ihoa. Tileille jää säästöön kuukausittain vain pari tonnia kaikkien kulujen jälkeen, mutta sillä voi säästäessään remontoida ja matkustella. Sekä hankkia desinghuonekaluja ja -valaisimia, mitkä ovat heikkouksiani.

Naama mulla ei ole rutussa, mutta kampaajalla käyn kerran vuoteen, ripsiväriä, kulmakynää ja puuteria kummempaa en meikkaa (luonnonkiharat, tuuheat hyvänväriset hiukset ja hyvä iho), vaatteita hankin itselleni vain muutaman kerran vuodessa. Pääasiassa Your Facea, Hilfigeriä, Vilaa, Nextiä ym. muuta perushuttua. Ei vain kiinnosta. Ei ole ikinä kiinnostanut.

En silti koe olevani mistään katkera. En ainakaan ulkonäöstäni. Ehkä mulle käy samalla tavalla kuin äidilleni, joka alkoi juoksemaan kampaajalla vasta ensimmäisten harmaiden ilmestyessä, keskittymään pukeutumiseen, kun vartalo ei enää istunut kauniisti kaikkiin vaatteisiin ja meikkamaan, kun alkoi ilmestyä ryppyjä ym.

En myöskään ymmärrä mitä mun pitäisi ulkonäkörintamalla yrittää. Mä olen saavuttanut kaiken sen, josta unelmoin. Huolitellummalla ulkonäöllä en saavuttaisi mitään. Ei ilmeisesti ole enää mitään yrittämisen arvoista, kun kaikki on jo saatu.

jotkut vaan kokevat muut asiat tärkeämpänä kuin oma naama tai hiukset.

En tosin ihmettele,tuollaisia te hyväosaiset yleensä olette. Mutta sitten kun sinulta kuolee mies tai lapsi,sairastut vakavasti,tulee konkurssi tai talo palaa,keneltä pyydät apua? Varmaan ne täydelliset ystäväsi silloin tarjoavat apua kun et enää ole ns.mitään.

joskus elämä vaan vie mehut. Mutta ei laittamaton ihminen välttämättä ole katkera, kaikkia ei vaan kiinnosta ulkokuori.

Mua ärsytti itseäni katkeruuden määrittäminen huolittelemattomalla ulkonäöllä. Ihan varmasti elämässä on asioista, joista voisin katkeroitua. Läheisten kuoleman ja sairastapaukset olisivat varmasti tällaisia. Tai oman työkyvyn menettäminen ym.



Ottaisin varmasti alkujärkytyksen jälkeen yhteyttä vakuutusyhtiöömme. Meillä on korkeat henkivakuutukset ja kiinteistökin on vakuutettu niin, että järkytyksestä selvittyä voidaan hankkia uusi vastaava irtaimistoineen. Asutaan ihan perusrintamamiestalossa, joka on saneerattu nykyaikaiseksi. Mahdollisia ihmismenetyksiähän ei mikään raha tai tilalle hankittu korvaisi. Olemme molemmat kunnallisella puolella töissä ja sellaisilla aloilla, joita lomautukset tai irtisanomiset eivät juurikaan koske. Mutta varmasti työpaikan menetys kolauttaisi. Jos ei muuta niin itsetuntoa. Menomme ovat laskettu sellaisiksi, että niistä selvittäisiin, vaikka molemmat olisivat jostain syystä ansiosidonnaisella. Uusikin työ kyllä löytyisi, jos ei muualta niin yksityiseltä puolelta.



Mutta mitä tulee hyväosaisuuteen. Mieheni on ihan perustyöläisperheestä. Itsekään en ole syntynyt hyväosaiseksi. Synnyin väkivaltaisen alkoholisti-isän (jäi sairaseläkkeelle jo 28-vuotiaana) ja äitini ainoaksi lapseksi. Kasvoin liki koko lapsuuteni perushoitaja äitini kanssa kaksin. Äiti jaksoi kannustaa eteenpäin ja kouluttautumaan. Lapsuudestani en ainakaan katkeroituisi, koska se laittoi tavoittelemaan jotain sellaista, jota en itse voinut saada: ehjää perhettä ja sellaisia tienestejä, joita ei tarvitse laskea sentilleen, kun kohdalle osuu yllättävä autoremontti ym. Olen lapsuudestani onnellinen, koska minulla oli läsnäoleva ja rakastava äiti, jonka olen halunnut omille lapsillenikin antaa.



Rakennan identiteettini äidin, vaimon ja ammattini rooliin. En omaisuutemme (joka on alle 300000 euroa) tai ulkonäköni varaan. Maksan mielelläni 28,5 prosenttia palkastani veroa, jos se auttaa säilyttämään ilmaisen koulutuksen mahdollisuuden, julkisen terveyden huollon, edullisen päivähoidon ym. kaikkien saatavilla. Siitä katkeroituisin, jos tämänkaltainen saavutettu hyvinvointimahdollisuus poistuisi Suomesta.

Hyvin on nuo suunnitelmat hallussa mutta elämä ei aina mene niin.Voisit vaikkapa syvästi masentua jos miehesi kuolisi,et jaksaisi miettiä vakuutusyhtiön pennosia ja pykäliä ja pikkuhiljaa asiat jäisivät hoitamatta jne jne

liittyvät asenteeseen. Voi olla vaikka kuinka hienot vaatteet ja siitä huolimatta katkera ja naama viturallaan.



Positiivarin sanoin. Asenne ratkaisee. AINA.

Ihminen, joka ei ole yhtään saanut elämältään sitä, mitä on halunnut, on vaarassa muuttua kat´keraksi. Kyllä minä ainakin ymmärrän, että katkeroittaa.

Minusta tuo nelonen ei kuulostanut yhtään omahyväiseltä vaikka joku niin väitti. Kertoi vaan että menee hyvin muttei korosta sitä ulkoisesti millään tavalla. Ja kyllä katkera saa olla jos siihen on aihetta.

ja asioista, joissa elämä ei yrityksestä tai asenteesta huolimatta mennyt, niin kuin piti.



Vaikeampi on olla katkera jostain, jota ei koskaan kunnolla yrittänyt, tai josta ei niin paljon lopulta välittänyt.

että mitä pitää tapahtua kun ihminen katkeroituu. minulla olisi ollut hyvät syyt katkeroitua nykymittapuun mukaan (mm. ero, lapsen kuolema, toisen lapsen vakava sairaus ja vammautuminen yms. todella käyty pohjalla)

mutta silti kuulen ympäristöstä marinaa ja valitusta joka ikisestä asiasta ja mikään ei ole koskaan hyvin, ehkä silloin ei ole tapahtunut tarpeeksi pahaa että ei osaa vielä arvostaa sitä mitä itsellä juuri sillä hetkellä on ja olla siitä onnellinen.

ulkonäkö asiaan en kyllä mene kommentoimaan, minun mielestä ulkonäkö ja katkeruus ei todellakaan kulje käsi kädessä. ap: aika epäolennaista.

Ihminen, joka ei ole yhtään saanut elämältään sitä, mitä on halunnut, on vaarassa muuttua kat´keraksi. Kyllä minä ainakin ymmärrän, että katkeroittaa.

kyllä minunkin mielestä se on ihan hyväksyttävää jossain elämän kohdassa miettiä miksi minä en saa mitään hyvää ja miksi minulle käy näin, mutta jos se alkaa hallita elämää niin ei katkeruus ole enää tervettä Mutta mikä ihmisessä saa aikaan sen ettei näe koskaan niitä hyviä asioita elämässään..

Esim. työkaverilla aina naama rutussa, ei viitsi huolehtia ulknäöstään, vaikka potentiaalia olisi. Hirveitä, kulahtaneita vaatteita, laittamattomat hiukset ym. Ikää alta 40-v, mutta ei enää mitään yritystä.

tuli katkera sinä päivänä, kun hyväpalkkainen ja menestynyt mies heittäytyi rentuksi, lakkasi elättämästä perhettään, juopotteli monta vuotta, nyt pudonnut kokonaan työelämästä (ei saa enää työtä vaikka hakisikin, ammatti semmoinen että ammattitaito jo rapistunut) ja ikää alle 40. Pidin huolta itsestäni kun oli varaa, nyt elämme minun palkalla (käteen 1700e) ja mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. Olen rupsahtanut jo pelkästään sen takia ettei ole varaa enää salikorttiin tai terveellisempiin ruokiin (jotka on kalliimpia). Makkarakastike lihottaa. Kyllä, olen katkera ja mielestäni syystäkin. Tätä en tilannut kun tuon miehen kanssa naimisiin menin.