masennus iski
Lapsi täyttää ihan pian 1v. Olen ollut kotona tähän asti. Töiden pitäisi alkaa joulun jälkeen. Olen ollut jo vähän aikaa äreä ja väsynyt, kyllästynyt ainaisiin rutiineihin: pesukoneen täyttö, keittiön siivous, vauvanhoito jne. Nyt jokin ratkesi, kun poika on taas päättänyt, että ruoka ei (leipää ja vähäistä maidonjuontia lukuunottamatta) kelpaa. Näitä syömättömyyskausia on ollut kerran ennenkin.
Olo on vain väsynyt, itkuinen ja turhautunut. Kaikki tuntuu yhdentekevältä ja uuvuttavalta. Olen selvästi masentunut. Tiedän, että pitäisi varmaan lähteä kävelylle jne., mutta kun ei vaan jaksa. Mikään ei varsinaisesti ole elämässä pielessä ja samalla tuntuu, että kaikki on pielessä oli sitten kotona tai menossa töihin. Varmaan tämä jatkuva kotonaolokin on tehnyt tehtävänsä, se, ettei juuri ole ollut omia menoja pitkiin aikoihin eikä kyllä paljon rahaakaan omaan käyttöön kun on hoitovapaalla. Pimeä ei yhtään auta asiaa.
Kohtalotovereita?
Kommentit (8)
...on täälläkin. Tilanteeni on aika lailla samanlainen kuin sinulla. Minulla on yksivuotias poika, jonka kanssa olen ollut kotona ja töihinpaluu olisi edessä tammikuussa.
Meillä vauvavuosi on mennyt todella hyvin. Poikamme oli varmaan niin sanottu " helppo vauva" . Eli emme kokeneet koliikkia tms. Ensimmäinen puolivuotta menikin upeasti ja olin todella onneni kukkuloilla. Sitten kesän alussa kun olin lopettanut imettämisen, niin alkoivat hormooniongelmat. Niiden kanssa taistelin koko kesän. Mieliala meni aika vuoristorataa ja ihana kesä jota olin niin kovasti odottanut ei ollutkaan kovin ihana. Kesän jälkeen iski kuitenkin vasta uupumus kunnolla. Syksy on ollut tosi vaikea. Olen yrittänyt etsiä virikkeitä myös kodin ulkopuolelta, mutta nyt en oikein enää jaksaisi sitäkään. Masentuneisuutta pahentaa vielä väsymyskierre, joka alkoi ensin unettomuudesta. Nyt yksivuotiaamme, joka on tähän asti ollut hyvä nukkuja, on aloittanut " nukkumislakon" eli nukkumaan ei mennä sitten millään. Lisäksi yöllä herätään ja vaaditaan syliterapiaa. Lopulta otan pojan viereeni ja nukumme kaikki huonosti. Myös töihin paluu pelottaa, miten sitä jaksaa töissä, kun on nytkin koko ajan väsynyt?
Tästä tuli nyt hieman sekava kirjoitus, mutta tarkoitukseni oli kertoa, että kohtalotovereita on ja et ole ajatuksinesi yksin! Tiedän, että apua on vaikea hakea, mutta jos sinulla on joku jonka kanssa puhua niin se auttaa kummasti! Itse olen pystynyt purkamaan tuntojani ystävälleni sekä omalle äidilleni. Myös liikunnasta on apua jos sinne lenkille asti pääsee. Tsemppiä syksyyn!
ja ehkä juuri pahimmillaan tuossa pojan ollessa vähän yli vuoden ikäinen. Meillä kanssa kaipasi ja kaipaa edelleen vuotta vanhempana seuraa kauheasti. Ja menoa riittää... Itselleni 6h työpäivät ovat taanneet aikuista seuraa ja rauhaa, mutta myös aikaa lapselle.
Nyt taas alkaa nuo samat ajatukset tulla mieleen mitä kirjoititte kun toista odotan ' saapuvaksi' muutaman kuukauden päästä. Samalla kun pelkään mieletöntä työmäärän lisääntymistä, pelkään tylsyyttä kotona. Toisaalta muuten tuommoinen yli 2-vuotias on siitä kivempi kaveri himassa että puhuu ja tekee ihan toisella tavalla asioita jo. Toisaalta 1-vuotias ehkä vielä jotenkin viihtyy rattaissa/kaupungilla.
Tsemppiä!
joskus " mikään ei ole koskaan hyvä mitenkään" . Kokeile olla muutaman päivän niin ettet teekään normaaleja arkirutiineja, jätä pyykkäys ja tiskaus (ellei puhtaat ihan tyystin ole loppu), jos lapselle ei ruoka maistu niin olkoon sitten syömättä. Meidän 2v ei kertakaikkiaan joskus, (pari, kolme päivää voi mennä) halua syödä kunnolla mitään, en jaksa siitä enää ressata. Syö se sitten kun on nälkä.
Ja sinä itse; herkuttele! tai patista itsesi ulos... soita jollekin kaverille... semmonen kaveri on kiva olemassa jolle voi vaikka tekstata silloinkin kun masentaa.
Vaikka nyt tuntuukin masentavalle, niin ei se ole pysyvää! kyllä se taas siitä, usko pois ;)
itse sairastuin masennukseen jo raskausaikana. oireet tunnistin vasta viime keväänä pojan täyttäessä vuoden.
kävin lääkärissä ja sain apua.
kesän ajan kävin depressio hoitajalla 1-2vko:n välein keskustelemassa elämästä ja kaikesta mahdollisesta.
aloitin toukokuussa lääkkeet ja lääkärin ohjeen mukaan aloitin omia harrastuksia.
nyt olisi joulukuun tienoilla tarkoitus lopetella lääkkeet pikku hiljaa jotka ovat muuten auttaneet uskomattoman paljon keskustelun lisäksi.
käyn 2kertaa viikossa omassa harrastuksessani ilman perhettä ja kotia! se on auttanut myös suunnattomasti jaksamaan!
suosittelen kääntymistä lääkärin puoleen. lääkkeitä ei kannata pelätä vaikka en voi väittää että jokaiselle ne ensikädessä määrättäisi.
rohkeutta hakea apua ja sanoa ettei jaksa! sitä ei kannata hävetä eikä pelätä. aina ei tarvitse jaksaa eikä aina voikkaan jaksaa!
minunkin masennukseeni auttoi ammatti auttaja ja oma harrastus. aina ei silti ole helppoa mutta harrastaminen motivoi aina uuteen viikkoon, jA terapiassa saa purkaa pahaa oloaan kunnolla!
tsemppä!!
Eli uusiksi: Avun hakeminen kannattaa ihan todella. Juttu kuulosti minullekin tutulta, olen karsinyt useistakin masennusjaksoista ja aina olen jotenkin selvinnyt hammasta purren taas pahimman yli, mutta viime kevaana alkanut ja koko kesan jatkunut alakulo ja ilottomuus sai minut alkusyksysta vihdoin ja viimein laakariin. Sain todella hyvat laakkeet ja ymmartavaa keskusteluapua ja nyt ajattelen etta miksi en aikaisemmin lahtenyt hakemaan apua!! On ihanaa kun taas saa nauttia elamasta ihan normaalisti ilman turhaa masennuksen tunnetta. Rakas ap, varaa aika mielenterveystoimistosta ja mene sinne rohkeasti, saat varmasti apua ihan siita riippumatta johtuuko masennuksesi siita etta olet ollut kauan kotiaitina vai jostain ihan muusta. Voimia :)
Samanlaiset fiilikset minullakin oli ennen kouluun palaamista. Uskon, että helpottaa kun menet töihin, toivottavasti ainakin! Tsemppiä kovasti! Arjen pyörityksessä ajattele sitä, että tämä on väliaikaista, kyllä tämän vielä vähän aikaa jaksaa. :) Voimia!
Meidän poika (muutaman viikon päälle vuoden) on aina ollut aika hankala tapaus. Ei tosiaan voi puhua hyväntuulisesta,helppohoitoisesta vauvasta / taaperosta. Helmikuussa tulee toinen lapsi. Nyt jo tuntuu siltä että apua,iskeekö synnytyksen jälkeen mulle babyblues,aivan niin kuin esikoisella. Olin muutaman viikon tosi itkuinen vauvan syntymän jälkeen,ja sopeutuminen uuteen tilanteeseen otti todella kauan!
Päivät on niin samanlaisia ja tylsiä...Rutiinia,rutiinia,rutiinia.Mies tekee välillä tosi pitkää päivää,yrittäjä kun on. Toki vastapainoksi on vain muutaman tunnin päiviä tai kokonaan vapaapäiviä. Mutta elämä on tällä hetkellä aika tylsän tuntuista! Kotona lahkeessa kitisee tyytymätön yksivuotias,jonka kanssa pitäisi lähes joka hetki olla jotta hän olisi tyytyväinen. Välillä tuntuu että hermot menee,kun ei saa tehtyä asioita niin ripeään kuin haluaisin. Syksyllä muutimme myös uudelle paikkakunnalle,josta olemme saaneet vasta yhden ystäväperheen.Joten sosiaalinen elämäkin onm aika hiljaista tällä hetkellä! Ei sitä kuitenkaan joka viikonloppu jaksa olla reissussakaan.
Tällaisia hajanaisia ajatuksia,en tiedä saitko mitään tolkkua kun kiireessa kirjottelin. Mutta eiköhän me tästä kuule selvitä,päivä kerrallaan eteenpäin!! Pakko jaksaa ajatella niin...