En ole sinkku, en yh, enkä elä edes parisuhteessa...
Mieheni tekee keikkatöitä. Hän on viikot poissa kotoa. Mieheni tulee perjantai-iltaisin myöhään kotiin ja lähtee taas ajoissa sunnuntai-iltapäivällä.
Lapsia on 4.
Koko kesän mies on kotona meidän kanssamme. Minä olen hoitovapaalla, joten saamme olla 3 kuukautta kaikki yhdessä lähes 24/7.
Olen jo parin vuoden aikana ehtinyt tottua tähän lasten kanssa viidestään olemiseen ja arjen pyörittämiseen ilman miestä. Alussa soittelin hänelle kaikissa pienissä ongelmissa. Nykyään en ole enää "vaivautunut" edes kertomaan niistä hänelle jälkeenpäin.
Nyt minulla on perheroolissani vakava "identiteettikriisi". En koe enää eläväni parisuhteessa, toisaalta en koe itseäni yksinhuoltajaksikaan. En osaa asettaa itseäni ja miestäni sujuvasti mihinkään lokeroon. Tuntuu, että koko kesä menee kipuillessa sitä, kun itselle täysin tuttu, mutta silti samalla täysin vieras ihminen pitää saada mahtumaan minun ja lasten elämään. Toisaalta yhteinen aika on täyttynyt kaikkien kuuden taholta odotuksista, jotka on "pakko lunastaa".
Olisiko vertaistukea ja mielipiteitä tai ratkaisuehdotuksia tarjolla?
Kommentit (3)
jos et eläisi, niin sinulla ei olisi puolisoa kotona joka viikonloppu ja kesällä kolmea kuukautta.
jos et eläisi, niin sinulla ei olisi puolisoa kotona joka viikonloppu ja kesällä kolmea kuukautta.
että siltä ei tunnu... Jos nyt jäi ymmärtämättä...
t.ap
miehet oli aikanaan sodassa. Sodan loputtua aika monessa perheessä lapset ihmettelivät sitä, että jääkö isä meille tosiaan ihan asumaan...? Ne siis lapset, jotka olivat niin onnekkaita että saivat isukkinsa takaisin...