Mieheni rauhanturvaajaksi? YT:t omalla työpaikalla - ahdistaa!

Itse en olisi päivääkään miehen kanssa, joka edes harkitsee rauhanturvaajaksi lähtemistä ja jättäisi vaimon ja peräti kolme lasta Suomeen.



Minkä verran mies arvostaa perhettään?

Vaikka miehesi on ulkomailla niin eikö hän saa jotain palkaa kuitenkin? sama taloudellinen tilanne jos jäät työttömäksi ja mies töissä Suomessa.

se, että yksin ollessa lasten kanssa on rajoitettua esim. vuorotyöhön meno. Puolison henkisen tuen puute on myös suuri tekijä. 6 vkoa kerralla (lomille pääsee n 6 vkon välein) on pitkä aika yksin jos muut perusasiat myös yhtäkkiä muuttuu...



Tosin en ole koskaan työtön ollutkaan, en tiedä miltä se tuntuu?? Voisin kuitenkin kuvitella, että epävarmalta?



Pahinta tässä kuitenkin nyt on tämä odottelu. Mikä tulee muuttumaan ja miten se sitten vaikuttaa? Parhaassa tapauksessa mikään ei muutu - mies ei pääse ja työpaikkakin säilyy.



Muutos voi tosin olla hyvästäkin, eikö?

hakea rauhanturvaajaksi ilman että vaimolla on mitään sananvaltaa? Tätäkö on suomalainen käsitys perhe-elämästä?



Että ihminen voi koska tahansa viis veisata lapsista ja vaimosta ja lähteä koska se nyt sattuu olemaan oma haave, josta ei voi joustaa vaikka olisi perhe? Miten te naiset voitte hyväksyä tuollaista?

Mulla mies oli kahdesti rauhanturvaajana ja minä kolmen lapsen kanssa kotona.

Miehen palkka tuli meidän yhteiselle tilille ja hän eli päivärahoilla siellä kaukana.

Puhelinyhteydet toimi, Afrikasta vähän huonommin, mutta Kosovosta ok.

6 viikkoa on oikeasti yllättävän lyhyt aika.

Toki lomat tuottaa stressiä, kun ei se mies sitten olekaan yksin oman perheen käytettävissä, hankala anoppi luonnollisesti halusi palan pojastaan silloinkin.

Yksi loma vietettiinkin salassa, ei kerrottu kelleen että lomalle tulee.

Ja toinen ulkomailla yhteisessä kohteessa.



Rauhanturvaajat tuntuvat kaikki muuttuvan jollain lailla ihmisenä, mutta itse koin, etten voi toisen suurinta unelmaa kieltääkään. Moni kieltää kyllä.

Kun lapset olivat ihan pieniä, ei ajatus ollut ajankohtainen, mutta nyt kun pärjään jo yksin lasten kanssa, en voi kieltää toiselta unelmaansa.



T. Ap

mies on myös aina haaveillut rauhanturvatyöstä, nuorempana enemmän (ollaan oltu yhdessä 22v) mutta silloin opiskelut sun muut asiat menivät edelle. Asuttiin ulkomaillakin muutaman kerran. Nyt hiljattain tuli puhetta taas tuosta asiasta mutta nyt mies on sitä mieltä ettei enää mistään hinnasta lähtisi koska ei halua olla pois meidän luota (meillä kaksi alakouluikäistä lasta). En kyllä tiedä miten suhtautuisin jos oikeasti haluaisi lähteä.

Ei ole kyse toisen unelman kieltämisestä, vaan siitä että aikuiset ihmiset huomioivat läheistensä tarpeet miettiessään, mitä unelmia toteuttavat.



Ei perheellisen kuulu elää kuin sinkun. Jos mies on valinnut hankkia perheen, sen eteen voi joskus uhrata omia itsekkäitä mielitekoja.

Nyt on vain tuomittu mieheni haave lähteä rauhanturvaajaksi, ja se ei ollut tämän aloituksen tarkoitus.



Millä jaksan nämä tulevat viikot odottaa... Ajatukset vain pyörii päässä..



Ap

vaikeaa estää toista toteuttamasta unelmiaan. Tuntuu niin oudolta, että jonkun unelma on työskennellä parhaimmillaan hengenvaarassa. Mun mies oli kovasti suunnittelemassa rauhanturvaajaksi lähtöä tuossa muutama vuosi sitten. Hänelle oli sitä ehdotettu ja kannustettukin. Itse sitten onnistuin, niin julmaa kuin se onkin, kääntämään miehen pään ja sain pitää hänet kotona.



Pelkkä ajatuskin kaikesta tuosta säätämisestä kammotti, joten AP, todellakin tsemppiä!

Kieltämättä moni asia pyörii päässä, ristiriitaisin tuntein. Haaveita pitää olla, ilman niitä on raskasta, mutta onhan se totta, että rauhanturvaajan työssä on myös riskinsä.



Odottaminen vaan on niin kamalaa. Mitään ei voi suunnitella kun ei tiedä tulevasta!!

kyllä sä voit suunnitelmia tehdä... joudut vaan tekemään kaksin kappalein. Toisin sanottuna mietit mitä haluat tehdä ja sitten mietit sen toteuttamisen sekä niin, että mies on mukana ja ilman. Haastavaa ihan varmasti, mutta ainakaan et jumitu siihen tietämättömyyteen.