Tuntuu, kuin eläisin väärässä elokuvassa

Olen 30 v, naimisissa ja yhden lapsen äiti. Asumme okt:ssa Etelä-Suomessa. Olen ihan kivassa työssä, mieheni ansaitsee hyvin. Päällisin puolin meillä on hyvä elämä, mutta en ole alkuunkaan onnellinen.



Tuntuu, kuin olisin vankilassa, eläisin jonkun muun unelmaa. Olen onnellinen lapsestamme, mutta kaitpa tämä onneton oloni kulminoitu kuitenkin pääasiassa avioliittooni. Olemme kuin kaksi kaveria, kämppäkaveria, rakastamme toisiamme, mutta huomaan katsovani miestäni iltaisin sohvalla tv:n äärellä ja mietin, kuka tuo ihminen oikein on?? Miksi en tunne sielujen sympatiaa hänen kanassaan, vaikka hän onkin hyvä isä, hyvä mies, todella hyvännäköinen, hyäkroppainen, pitkä ja tumma, urheilullinen, sosiaalinen, huumorintajuinen ja huolehtii meistä todella hyvin. Kamalinta on se, että en todellakaan tiedä, miksi en tunne häntä kohtaan palavaa rakkautta, en oikein tiedä olenko koskaan tuntenutkaan. Tuntuu, kuin olisin pettänyt itseni. Elämä on niin lyhyt, miksi minun piti tarttua melkein siihen ensimmäiseen mieheen, joka kohdalle sattui? Miksi en jatkanut se ihan oikean "oikean" etsimistä? Miksi tyydyin vain siihen, että mies on kunnollinen ja hyvä, ok puoliso? Olisin todellakin ansainnut miehen, joka olisi ollut sielun kumppanini, se todellinen elämäni rakkaus. Itseänihän minä tässä saan syyttää, mieheni ei ole tehnyt mitään väärää ja siksi aionkin kärsiä hiljaa itsekseni, miestäni en aio loukata. Monena aamuna olen katsonut itseäni peiliin ja miettinyt, että no niin, jälleen yksi päivä tässä huonossa elokuvassa. On uskomatonta, miten kuluttavaa on elää huonossa parisuhteessa, vaikka muilta osin elämäni onkin ihan mukavaa, kaikkein tärkeinpänä ja elämäni valona tietysti lapseni, jota rakastan sanoinkuvaamattoman paljon.



Kaipaan todellista fyysistä läheisyyttä. Seksielämämme on tietääkseni mieheni mielestä mukavaa, mutta minulle se on valitettavasti pakkopullaa. En pihtaile koskaan, yritän epätoivoisesti repiä seksistämme edes jotain lohtua intohimonpuutteelleni. Lähes aina itken vessassa jälkeenpäin. Olen puhunut asiasta miehelleni, siis siitä että kaipaan seksiltä niin paljon enemmän, kuin mitä se nyt on. Hän tavallaan ymmärtää, mutta lopulta kuitenkin seksissämme on aina kyse siitä, että otan paineita miehen tyydyttämisestä ja omat tarpeeni kaikkoavat taka-alalle. Keskityn siis liikaa siihen, että miehelläni on mahtava fiilis seksin aikana. Näin on mennyt niin kauan, kun jaksan muistaa ja mieskin on jo niin juurtunut tähän tapaan, ettei enää näytä huomaavan tai ei vaan välitä huomata, että minulla jäi homma aivan kesken, kun olemme lopettaneet. Juu, tiedän, että voisin avata suuni ja sanoa, että hei kamoon, nyt ei mennyt ihan tasan tämä peli, mutta en jaksa en viitsi en katso aiheelliseksi aina vaatia sitä, mikä pitäisi tulla ihan itsestään mieheni puolelta. Eikö häntä siis haittaa se, että hän saa kyllä mitä haluaa, mutta oma vaimo jää täysin tyydyttämättä. Ja kyllä hän se selvästi huomaa ilman, että sanon asiasta. Hän ei voi olla huomaamatta. Siinä mielessä hän on kyllä huono aviomies (viitaten tekstin alkuosan kehuihin), että ei huolehdi minun seksuaalisista tarpeistani ja tyydytyksestäni. Siinä mielessä hän on kyllä itsekäs. Aika kamalaa :(, nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin.



Summa summarum. Haluaisin sellaisen parisuhteen, jossa mies ajattelee minua tekemisissään. Niin itse teen ihan aina. Haluaisin miehen, joka huomioi minua, tekee vuokseni asioita, ylipäätään tekee jotain, joka kielii siitä, että olen ollut hänen ajatuksissaan ja hän on vilpittömästi halunnut ilahduttaa minua. Haluaisin, että edes joskus seksissä ei olisi kyse vain hänestä, että joskus minä olisin pääosassa. Saisin vain nauttia ja mies suoraan sanottuna naisi aivoni pellolle. Tiedän, etteivät miehet ole ajatustenlukijoita, mutta voisin olettaa ja toivoisin, että näiden monien vuosien aikana mies olisi oppinut tuntemaan minua sen verran, että osaisi ostaa minulle syntymäpäivälahjaksi jotain muuta, kuin froteisen saunatakin. Olen tuonut kiinnostuksen kohteeni hänelle vuosien saatossa hyvin selväksi, joten en todellakaan oleta miehen tempaavan tuulesta lahjaideoita jne.



Ja sanottakoon, että ole pitkä ja hyvin hoikka (173/60), urheilen monta kertaa viikossa, olen mielestäni aika nätti, sängyssä olen aika aktiivinen, en siis makaa kuin lahna vaan yritän kaikkeni miellyttää meistä. Nämä oli pakko todeta, koska muuten joku varmasti olisi kommentoinut, että olen varmasti ylipainoinen suohirviö, siksi miestä ei kiinnosta pariuhteeseen panostaminen tai tyydyttämiseni.



Onkohan kukaa edes lähimain samassa tilanteessa? Jos joku löytyy, miten olet ajatellut ratkaista tämän asian? Siis, aiotko jatkaa vaan vai mitä?



Menen nyt nukkumaan, kommentoin aamulla sitten tänne jotain, jos joku on jaksanut lukea vuodatukseni ja jaksaa antaa vinkkejä.



Kiitos ja hyvää yötä!