minusta tuntuu, että olen maailman kamalin äiti

Erosin lasteni isästä kolmisen vuotta sitten. Lapseni ovat nyt 10 ja 8. Eron syitä on vaikea selittää. Exälleni tuntui tavallaan olevan sama, olenko kotona vai en. Tein kaiken aina yksin, hän aamusta yömyöhään istui koneella tehden omia juttuja. Seksiä ei ollut ja siitä sain tuntea syyllisyyttä. Ainoa asia, mistä puhuimme oli lapset. Ihan kuin hän eli omaa elämää meidän kanssa. Lapsiaan hän rakastaa paljon. Eropäätöksen tein minä.Nyt elän uudessa suhteessa. Mies on minun tyyliseni, urheillaan olllaan ja jutellaan. Nautin hänestä ja hänen seurastaan. Lapseni asuvat meillä vuoroviikoin. Ikävä on välillä murskaavaa. Ja kun he ovat meillä, tarkkailen heitä jatkuvasti onko kaikki hyvin. Tänään tyttäreni (10-v) itkeskeli ja hätäännyin siitäkin aivan kamalasti. Heti, kun huomaan lapsillani pienenkin surun tai pahanmielen, tunnen siitä valtavaa syyllisyyttä, että heillä on kaksi kotia. Siitä, että minä en jaksanut elää heidän isänsä kanssa. Siitä, että minulla on uusi suhde, mistä olen onnellinen. Tuntuu, että minun olisi pitänyt jaksaa heidän puolestaan olla heidän isän kanssa. Välillä tuntuu, että kuolen tähän syyllisyyteen, etten enää jaksa. Helpottaako tämä ikinä? Miten voisin auttaa itseäni. Olenko maailman itsekkäin ihminen?Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea sekavaa sepustustani. Sekavia ovat ajatuksenikin