Oletko kärsinyt siitä että olit perheesi ainut lapsi?

En!

En ole koskaan kaivannut sisaruksia. Lähisuvusta ja naapureista on niitä "korvikkeita" löytynyt aina.

Vieläkään en koe jääväni mistään paitsi vaikka minulla ei niitä sisaria olekaan.

mutta nyt kun omat vanhempani ovat vanhenneet ja heidän terveytensä on alkanut reistaamaan, olen tajunnut, että se olen minä yksinäni kuka kannan vastuun heidän vanhuudestaan.



Nyt vasta pihan hoitamisesta ym. Myöhemmin varmasti myös kauppa-, lääkärireissujen ym. käyttämiset ovat vain ja ainoastaan minun harteillani. Samoin sitten vanhainkotivierailut ja mahdollinen saattoaika ennen kuolemaa. Niitä ajatellen olisi kiva, jos olisi sisaruksia vanhempien vanhentumista ja sen mukanaan tuomia suruja jakamassa.



Lapsena ja nuorena (aikuisena) en anokaisuudestani kärsinyt. Päinvastoin.

En!

Tuli sittenkin mieleen että kerran olisin kaivannut _mukavaa_ sisarusta kun etsimme kolmannelle lapsellemme kummeja. Sisarus olisi ollut selkeä valinta kummiksi.

Myöhemmin ehkä sisaruksia kaipaan, jotta voisi sopia vanhempieni "hoitovuoroista" kun he ovat iäkkäitä. Silloinkin haussa olisi _hyvä_ sisko tai veli. Ei mikään inhottava renttu tms..

Aina kaivannut kaveria ja tuntenut olevani yksin.

samanikäisiä. Nyt aikuisena olisi mukavaa, jos olisi sisaruksia ja lapsillä serkkuja.

Olen siis kärsinyt. Toisaalta olen oppinut viihtymään hyvin yksikseni, mutta olen myös kaivannut sisaruksia, varsinkin isoveljeä! Suuressa serkkuparvessa olin kai outolintu, ja ne ennakkoasenteet ainoita lapsia kohtaan ovat aika vahvat, harmi vaan, että minä en ole koskaan päässyt nauttimaan niistä, "ainoa lapsi saa kaiken" jne.



Samoin olen miettinyt noita vanhempieni vanhuudenpäiviä. Samoin välillä kun äitini on masentunut tms., olisi ihanaa voida jakaa niitä tunnelmia jonkun kanssa.



Itselläni onkin sitten neljä lasta.

Nyt kun lähimmät verisukulaiset ovat serkkuja, olo sukuhaarani viimeisenä on aika kurja. Miehellä on sisar, jolla on yksi lapsi ja hänen miehellään vielä edellisestä liitostaan yksi. Ihan kiva miehelle, hänen sukunsa ei lopu, minun loppuu.

Joskus lapsena ajattelin, että olisi mukava saada sisko tai veli, mutta en kuitenkaan koskaan kokenut jääväni mistään paitsi. Minulla oli lapsena ja on nykyäänkin paljon kavereita, joten yksinäinen en ollut.



Oikeastaan näin jälkikäteen ajatellessa, oli ihan kiva olla ainut lapsi, sain aina vanhempieni jakamattoman huomion. Sain lapsena aina kaiken mitä pyysin, minulla oli aina uusimmat lelut ja mikä parasta minun ei tarvinnut jakaa niitä sisarusten kanssa. :) Vieläkin aikuisenakin saan vanhemmiltani suuria summia rahaa ja kalliita lahjoja. Haluavat antaa rahojansa minulle, koska olen heidän ainut lapsi, joten minähän heidät jokatapauksessa perin.

Olisi ollut outo ajatus lapsena, että perheessämme olisi ollut muitakin lapsia. Tosin olisihan siihen varmasti tottunut "pakkotilanteessa".



Ensimmäisen kerran toivoin sisarusta 25-vuotiaana, kun isoäiti kuoli. Äiti ja hänen siskonsa tukivat ja lohduttivat toisiaan niin hienosti, ja tajusin aikanani surevani omat vanhempani yksikseni.



Toisaalta isälläni on kolme sisarta ja ovat etäisen kohteliaissa väleissä, joten eihän se sisarussuhteen olemassaolo vielä mitään tarkoita, pitäisi olla läheisiä sisaruksia että heistä olisi aikuisiällä turvaa. Myös miehellä on kaksi sisarusta, eivätkä ole ihan hirveästi tekemisissä keskenään.

Lapsena en kaivannut, mutta nyt vanhempien ikääntyminen huolettaa ja olisi marttyriäidin tyttärenä olisi kiva jutella jonkun kanssa, joka ymmärtäisi lapsuustaustani. Muut sukulaiset asuivat sen verran kaukana, että he ovat minulle hyvin etäisiä. Vanhempieni kuoltua yhteydet sukulaisiin katkennevat kokonaan.

lapsena oli tosi yksinäistä. Asuttiin maalla. Ja aikuisena olen kyllä monet itkut itkenyt sisarusten puutteen takia. Kun olis joku kenen kanssa jakaa huolta omista vanhemmistaan. Joku jolle minun lapseni olisivat läheisiä.



Sisarukset, joiden kanssa viettää juhlapyhiä - nyt ollaan niin joulut kuin juhannuksetkin oman perheen kanssa - aina.

ja nyt mietityttää vanhempien vanheneminen.

lapsuudessa tai nuoruudessa. Nyttemmin toki mietityttää se, että olen ainoana huolehtimassa vanhemmistani. Tulen perimään kaiken, enkä oikein tiedä mitä teen esim. metsällä. Taloudellisesti menee hyvin, koska olen saanut tukea vanhemmiltani paljon.



Olen joskus ajatellut että lapsia teen vähintään kaksi, mutta enpä tiedä, voi ola etten tee yhtään. Toisaalta kun mietin esim. miestäni, niin hänen sisarukset asuvat kaukana, eivätkä ole kovinkaan paljon tekemisissä. Joten ei sitä koskaan tiedä miten elämässä menee.

Meillä oli naapurustossa paljon lapsia ja kavereita mulla on ollut aina, yksinäisyydestä en ole kärsinyt. Olen tekemisissä serkkujen kanssa.



Ainoastaan nyt aikuisena vanhempien sairastaessa ja kun on joutunut huolehtimaan heistä ja hoitamaan kuolinpesän asioita yms. on tullut mieleen, että olisko helpompaa, jos olisi joku muukin vastuussa. TOisaalta mulla on ihana aviomies, joka on auttanut näissä asioissa tosi paljon.

Minä olen kärsinyt. Aina kaivannut kaveria ja tuntenut olevani yksin.

Sama juttu. Siksi halusin itselleni vähintään kaksi lasta.