Palstaileeko täällä ketään jolla ei lapsena ollut juuri kavereita?

Olin niin erilainen kuin muut.

tai ei ainakaan mitään ystäviä, joiden kanssa jutella ja harrastaa..

Ja ei ole haitannut aikuisena. Olen luonteeltani vahva, itsenäinen, mutta kuitenkn muiden kanssa toimeen tuleva, vaikka ei minulla aikuisenakaan ole mitään läheisiä ystävyyssuhteita oikeastaan kuin yksi ja tietenkin parisuhteeni.

Tai oli ajoittain, mutta sitten taas ei.

Asuin eri paikassa kuin muut luokkakaverini. Muut menivät kouluun päiväkodista, minä olin ollut kotihoidossa (se oli sitä 70-luvun alkua, kotihoito oli yleisempää). Menin kouluun kuusivuotiaana ja sellainen "vauvan" rooli istui sitkeästi yläasteelle asti, koska olin tosi laiha ja puberteetti tuli myöhemmin kuin muille tytöille. Tosi kivaa tulla kiusatuksi rinnattomuuden takia.

Lukiossa minulla oli hauskaa ja paljon kavereita, mutta yläasteaikaa vihasin.

Minulla oli korkeintaan yksi kaveri, välillä ei lainkaan. Kyllä se välillä vaivasi, välitunnit kävivät pitkiksi :( Mutta ei minua koskaan kiusattu, koska uskalsin sanoa takaisin.



Aikuiselämään asia on vaikuttanut oikeastaan vain positiivisesti, en ole koskaan tehnyt valintoja (opiskelupaikkakunta, jne) kavereiden perusteella. Ulkomailla asuessanikaan en kokenut yksinäisyyttä koskaan ongelmaksi.



Mieheni on sosiaalisempi kuin minä, ja joudun välillä muistuttamaan, että minulla ei ole tarvetta nähdä tuttavaperheitä niin usein kuin hänellä. Että oikeasti nautin shoppailemisesta yksin, tai että menen mieluiten leffaan yksin.



Itse en ollenkaan pidä tästä nykyisestä "pakko olla kavereita" -meiningistä. Sen sijaan, että päiväkodeissa mietitään kaveruuksia, niin olisi tärkeämpää että tehtäisiin koko ryhmän kanssa yhteisiä juttuja. Sillä isommassa ryhmässä toimiminen on mielestäni paljon tärkeämpää kuin yksittäisen ihmisen kanssa kaveeraminen.

tai aina kun kouluun tuli uusi oppilas, ja sitä muut syrjivät, mä menin tutustumaan siihen, ja niin mulla oli kaveri vähän aikaa.

Mutta sitten kun se uusi "pääsi piireihin", mä sain taas jäädä yksin. En tiedä mikä vika mussa sit oli.

Myös yhden kiusaajan kanssa mä suostuin kaveeraamaan, siis mä yritin olla sen kaveri, vaikka se jatkuvasti töni mua ojaan, (meillä oli koulumatka samaan suuntaan, joten olis ollut vaikea vältelläkin) ja koulun pihalla pylvästä vasten, niin että korvissa soi jonkin aikaa, puhui musta selän takana pahaa jne.

Yläasteella mulla oli pari kaveria, joiden kanssa en hirveästi viettänyt aikaa, mutta myös kymmenittäin "vihollisia", tyttöjä jotka tiesin vain näöltä, mutta huutelivat ja haukkuivat, joku kävi tönimässäkin, ja joskus kuulin, että mulle hommataan joku hakkaamaan(koulukodin tyttöjä yms. vanhempia koviksia).

Onneksi pahempaa ei sitten käynyt, joskus myös ne pari kaveria puuttuivat peliin ja kävivät uhkailemassa tätä mahdollista hakkaajaa.

Myös yläasteella tuli jokunen uusi oppilas, jota muut ensin naureskelivat ja syrjivät, mutta edelleenkin mä unohduin, kun heidät hyväksyttiin.

Kai mä totuin siihen, enkä mä kai osaa edes luottaa ihmisiin, ja koen että on hyvä, etten ole riippuvainen toisista ihmisistä.

Työelämässä olin useissa pätkätöissä, ja monen työkaverin/kurssikaverin kanssa oli tarkoitus olla yhteyksissä myöhemminkin, mutta töiden loputtua se jotenkin jäi.

Eli siis kavereita ei ole yhtään nytkään.

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, ja sosiaaliset suhteeni ovat lähinnä täällä av:lla ja kaupan kassa. Mutta ihan hyvä näin, oikeastaan.

Mulla ei ollut. Lapsena se oli ikävämpää, varsinkin kuin koulussa olin se yksinäinen lapsi.



Aikuisena ei ole haittaa, vaikka ei niitä kavereita vieläkään ole sen enempää.

Olin sellainen pahan päivän vara, kelpasin kun muut tytöt olivat varattuja. Yhtään sellaista luottokaveria mulla ei ollut, sellaista, jonka seuraan tai kaveruuteen olisi aina voinut luottaa. En kamalasti ollut yksin, mutta kuitenkin helposti heivattavissa, kun se parempi kaveri olikin vapaa... Kaveriporukkaan kelpasin, mutta enimmäkseen sain itse olla se aktiivinen kyselijä ja pyytäjä, harvemmin minua pyydettiin mukaan. Olipahan muuten todella raastavaa aikaa! Yksin ei halunnut olla, mutta nöyryytti olla aina kysymässä että pääsenkö mukaan. :(



En nyt tiedä onko se enää tähän ikään (+30) vaikuttanut, mutta pitkälle nuor'aikuisuuteen kuitenkin. Huono itsetunto (omine sivuvaikutuksineen; viina, miehet...) ja vaikeus luottaa siihen, että kukaan muukaan voisi nähdä mut arvokkaana ihmisenä.



Nyt se ei enää piinaa mua millään lailla, luotan ystävieni ystävyyteen ja pidän itsestäni, mutta ehkä sen se on tehnyt, että olen melko erakko. Toisaalta ihan hyvä, en ole riippuvainen kenestäkään ja nautin yksin olemisesta! :)