Onko paikalla ketään joka on menettänyt vanhempansa nuorella aikuisiällä? 20-30v

siskoni kuoli just tänä keväänä ollessaan 44v ja häneltä jäi 19v ja 17v lapset. Raskastahan se on mutta siitä selviää. Kaipaus ei lopu koskaan mutta suru helpottaa usko pois!



Mullakin oli 4v tosi raskasta aikaa katsella rakkaan siskon taistelua elämästä mutta toisaalta oli hyvä, että saimme varautua kunnolla ja jättää niitä hyväisiä. Äitini äkillinen kuolema ei siihen antanut mahdollisuutta. Tsemppiä ap!

Äiti kuoli muutama viikko sitten. Harvinainen syöpä levisi voimakkaasti ja vei muutamassa kuukaudessa, aivan liian aikaisin. Hirvittävän epäoikeudenmukaista.



En ole ehtinyt oikein ymmärtää tätä vielä. Hautajaiset on pidetty, mutta ajattelen äidin olevan edelleen sairaalassa. Olen 23-vuotias.

ja silloin se ei kyllä minua surettanut, pikemminkin vapautti, vaikka äiti rakas olikin. suurin suru tietysti on se, että toinen lapseni oli vasta reilut puolitoistavuotias hänen kuollessaan ja kahta seuraavaa ei sitten ehtinyt näkemään. Pitkän välimatkan takia hän ei lapsenlapsiaan olisi juuri nähnyt kuin kesäisin mökillä ollessamme. Mulla on isosisko tukena ja turvana. Näin oli joskus lapsena ja nyt taas, vaikka en hirvesti ole yhteydessä häneen, olen tosi iloinen kun on isosisko. On velikin, mutta etäisempi suhde häneen. On sentään pappa lapsillani eli isäni. Tärkeä on hänkin

26 v kun isäni kuoli tapaturmaisesti 49 vuoden ikäisenä. Välimme olivat haasteelliset, joten tavallaan kuolema oli helpotuskin. Vaikka toki tuli shokkina ja surinkin kyllä kovin.

Isäni oli myös sairas, joten emme odottaneetkaan hänen kovin vanhaksi elävän, vaikkei sitten noihin sairauksiinsa ehtinyt kuollakaan. Pääsin pahimman yli nopeasti, suurimpana syynä varmaankin lapsen odotus joka melko pian täytti ajatukset.

Silti joskus kaipaan, mutta rehellisesti sanottuna en sitä miestä joka hän oikeasti oli, vaan sitä josta koko elämäni haaveilin...

ja se oli pahinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. En ole oikein hyvissä väleissä isäni kanssa, eikä muuta sukua paljonkaan ole, joten tuntui kuin kaikki juureni olisi katkaistu.



Lapsillani ei käytännössä ole isovanhempia. Isäni on edelleen elossa muttei perheelleni läheinen, mieheni vanhemmat asuvat kaukana eivätkä ole millään tasolla läheisiä myöskään.

Olin tuolloin juuri 24v. täyttänyt.

Äitini oli sairastanut muutaman kuukuden syöpää.

Meille ei koskaan kerrottu mitenpaha hänen tilansa oli,joten kuolema tuli täytenä yllätyksenä.

En ollut siihen ollenkaan varautunut.

Aika auttaa,mutta edelleen kaipaan äitiäni.

siskoni ensimmäisen lapsen hän ehti nähdä,muita lastenlapsiaan ei.

Isänikin on jo kuollut kuoli 2 vuotta sitten.

Hänen pois menonsa ei ollut enään mikään suuri yllätys. Hän kuoli lähinnä vanhuuteen ja sern tuomiin vaivoihin. Toki surin hänen kin kuolemaansa. Asia oli kuitenkin toinen kun äitini nukkui pois. Hän oli vain vähän yli 50v. . Asuin silloin vielä kotona ja en ollut yhtään varautunut hänen pois menoonsa.

Suretaa lapsemme puolesta ettei hän koskaan tavannut isoäitiään.

Miehelytä on kans isä kuollut hänen ollessan nuori.

Lapsellamme on siis vain yksi isovanhempi jäljellä.

Suru ei koskaan mene kokonaan pois mutta se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään.

Eipä ole käsitellyt asiaa aikanaan ja vaikuttaa vuosien jälkeenkin hänen elämäänsä ) :

Se heijastuu meidän perhe-elämäämme.

ja juuri kertonut isälleni olevani raskaana. Muutama päivä myöhemmin isä 45v. kuoli täysin yllättäin. Olihan se surullista ja harmitti, että isäni ei koskaan ehtinyt lastenlapsia saada. Mutta kyllähän siitä selvisi ajan kanssa.

Olin itse 19-vuotias kun isäni kuoli yllättäen 44-vuotiaana. Olen usein miettinyt samaa, että miten tästä selvitään. Mutta kaipa tällä kaikella on tarkoituksensa. On surullista miettiä miten isä ei tule näkemään lapsenlapsiaan ja nauttimaan yhteisistä hyvistä hetkistä :/

Minun äitini kuoli hippasen päälle viisikymppisenä, itse olin silloin 20. Täysin yllättäen sairaskohtaukseen kotonaan ja 15-vuotiaan veljeni kanssa hänet löysimme.



Oma paras neuvoni on se, että kannattaa käsitellä suru oikeasti kunnolla. Itse en sitä silloin osannut enkä pystynyt tekemään ja lopputuloksena sairastuin vakavaan masennukseen.



Nyt olen onneksi siitä jo parantunut ja surunikin käsitellyt, mutta siltikin viiden ja puolen vuoden jälkeenkin haudalla käydessä itkeä pillitän kuin pikkulapsi.



Eli kyllä siitä ajan kanssa selviää, mutta ei kai siitä oikein koskaan pääse yli, niin etteikö se jossain tuntuisi. Tai itselläni ainakin näin.

isä, kun olin 29. Äidin kuolema oli huonosti hoidettu katastrofi. Äiti ehti sairastaa n. 7 vuotta, hoidin häntä, olin puoliksi kotisairaanhoitaja. Silti kuolemaa en ollut osannut ajatellakaan. Ja kun äiti kuoli, kotona ei hänestä puhuttu. Jokainen sulkeutui omaan kuoreensa, eikä äitiä mainittu. Oli isä, isoveli ja minä. Kun isäni kuoli, minulla oli perhe: mies ja kaksi lasta. Esikoinen vajaa 3 ja kuopus reilun vuoden. Ehdin yöpyä isäni vierellä teholla ja olin paikalla pitelemässä kädestä, kun hän kuoli. Parempi kokemus.



En tiedä, koska vanhempien kuolemasta selviää - siis jos he ovat kuolleet varhaisemmassa vaiheessa kuin kuvittelisi..omat itkuni ja ikäväni ovat ehkä lopultakin vähentyneet joskus vuosi sitten, eli reilut 20 vuotta äitini kuoleman jälkeen;-o. Ei varmaan lohduta..silti itken kirkossa hautajaisissa omia vanhempiani, tiettyjä virsiä kuullessani itken, usein myös lasten kevätkirkossa olen pillahtanut vuolaaseen itkuun. En muusta syystä kuin siitä, että tulee mieleen lapsuus, vanhemmat, kuolema, kaikki..



Mutta siis selviää toki:-). Ehkä on ihan hyvä, että aina silti jossakin tuntuu:-).

Isän menetys jätti ison aukon, kun olen aina ollut isän tyttö. Lisäksi jäi niin paljon asioita mitä ei ehditty puhua ja selvittää, isä kuoli vähän päälle nelikymppisenä.

äiti kuoli, isä oli kuollut jo pari vuotta aikaisemmin.



Tästä on aikaa jo toistakymmentä vuotta. Kyllä mä olen toipunut ja selvinnyt, mutta tottakai vuosien varrella on tullut eteen tilanteita, joissa olisi ollut ihanaa jos omat vanhemmat olisivat elossa.



Mä en tosin yhtään jaksa kuunnella, kun ihmiset haukkuu vanhempiaan. Ihan sama mitä ne ovat tehneet, ovat kuitenkin elossa.