Onko paikalla ketään joka on menettänyt vanhempansa nuorella aikuisiällä? 20-30v

Tosin isä oli kyllä tuolloin jo 73 vuotias ja sirastanut 20 vuotta.



Ei koskaannähnyt meidän lapsia. Suurin suru miehelläni on ollut se, että lapsillaan ei ole ollut vaaria.

olin 25-vuotias, kun äitini kuoli 50-vuotiaana äkilliseen sairauteen. Tuosta on aikaa jo yli 10vuotta, silti vielä ajoittain on ikävä äitiä :(

Moni menettää vanhempansa jo nuorempina. Ystäväni esim. menetti toisen vanhemmistaan ollessaan ala-asteella, ja toisen olleessaan nippa nappa 20-v. Piti aikuistua aika nopsaan, kun ei ollut aikuisin kehen tukeutua, siis sisaruksia tai läheisiä sukulaisia muutenkaan. Ja päälle vielä taloudelliset vastuut, kun omaisuutta jäi sitä piti ja pitää edelleen myös hoitaa, tarkoitan nyt kiinteistöä jne.

mutta kun haluaisin kokemuksia sellaisilta jotka ovat olleet samassa tilanteessa kanssani ja siten ehkä ymmärtävät mistä puhun.Siksi laitoin tuon ikähaarukan.ap

Kirjoitin siitä joskus tänne, palstalaiset olivat sitä mieltä että "voivoi, kannattaa tottua siihen että ihmisiä kuolee, sinä olet kuitenkin aikuinen" jne. ja minulla oli ikää 21, esikoinen juuri syntynyt. Shokki oli suuri, kuolema tuli yllätyksenä (toinen vanhempi kuoli kun olin lapsi). Moni ei käsittänyt, miksi surin niin paljon.

Äitini ehti nähdä ensimmäisen lapsenlapsensa kaksi kertaa

Olisin kaivannut vielä isän neuvoja, mutta isän sairaus vei voimat. Siitä toipuminen oli vaikeaa. Vielä vuosienkin jälkeen jos näin vaikka matkalla jotain kiinnostavaa, tuli mieleen että mitähän isä tuosta sanoo. Sitten joteskin tajusin, että isä elää minussa. Huomasin asioita joiden tiesin kiinnostavan isääni. Jotenkin tuntui sitten että isä on aina mun mukana. Äitini kuoli kun olin hiukan yli 30v. Lapseni ei koskaan ole nähnyt isovanhempiaan, mutta olen näyttänyt kuvia ja kertonut tarioita heistä usein. Myös mieheni vanhemmat kuolivat, mieheni äiti kun mises oli 6v ja isä miehen ollessa 27.Ymmäräämme toisiamme.

Äitini ehti nähdä ensimmäisen lapsenlapsensa kaksi kertaa

tiesikö äitisi tuolloin kuolevansa?

menin naimisiin ja sain lapsia,vieläkin17 vuoden jälkeen surettaa aina välillä,että isäni ei nähnyt tätä kaikkea.Ikävä on vieläkin kova,ei tosin joka päivä mielessä,mutta viikottain kylläkin.

Äitini ehti nähdä ensimmäisen lapsenlapsensa kaksi kertaa

tiesikö äitisi tuolloin kuolevansa?

Olin 31 kun isä siirtyi tuonilmaisiin ollessaan 56-vuotias. Ajan kanssa siihen on tottunut että isää ei enää ole.

sisarukseni olivat tuolloin 15, 12 ja 5v. Muutin takaisin kotiin, ihan vain isäni avuksi. Hän kun oli yksityisyrittäjä ja teki pitkiä päiviä. Olin sitten ikäänkuin "äidin korvike".



Kolme vuotta myöhemmin isäni riisti itseltään hengen. Ei ilmeisesti koskaan toipunut vaimonsa kuolemasta, muuta syytä en ole keksinyt. Melkoisen vaiheikkaan prosessin jälkeen minusta tuli kahden alaikäisen pikkusiskoni huoltaja.



Nyt olen 36v ja ihan tavallinen nainen. Minulla on 4 omaa lasta ja nuorin siskoni on kuin viides lapseni. Suren ajoittain vieläkin sitä, että äitini otettiin täältä pois noin vain, varoittamatta (kuoli siis onnettomuudessa). Enemmän kuitenkin suren pienempien sisarusteni vuoksi, koska heillä jäi jotain erittäin tärkeää kokematta lapsuudessa. Itse sain kuitenkin pitää äitini aikuisuuteen saakka.



Olen tehnyt lakimiehen avustamana huoltajuustestamentin sen varalle, että kuolen ennenkuin lapseni ovat täysi-ikäisiä. Suosittelen sitä ihan jokaiselle!!

kun äitini kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen ollessaan 56v.



Ihan järkyttävää, ja varsinkin tänään kun itse vietän ensimmäistä äitienpäivää äitinä, on olo varsin haikea. Olishan se ollut ensimmäinen äitienpäivä hänelle mummuna. :(



5 vuotta tulee nyt tapahtuneesta. Ei sen yli pääse koskaan. :(

Olin 31 kun isä siirtyi tuonilmaisiin ollessaan 56-vuotias. Ajan kanssa siihen on tottunut että isää ei enää ole.

Oletko oikeasti ortodoksi?

Isäni oli kuollut jo minun ollessani lapsi. Aika kiireistä aikaa se oli, meillä oli kaksi pientä lasta ja samalla saattohoidin äitiäni, ei siinä ehtinyt jäädä miettimään kurjuutta. Äidin kuolema oli kyllä kova paikka, siitä on nyt 4 vuotta ja kyllä vieläkin suren päivittäin vaikka tietysti oma elämä on kantanut eteenpäin ja pahin suru on jo väistynyt.

En ole oikeastaan ajatellut, että hän oli melko nuori tullessaan "puoli-orvoksi". Sellaisen vaikutuksen olen huomannut, että ennestään vaikea äiti-suhde, muuttui vielä vaikeammaksi (kun ei ollut isää tasapainottamassa)

Itse olin 18v kun äitini kuoli 41v iässä. Isää en ole koskaan nähnytkään. Eikä muutakaan sukua olemassa.



Kummasti ihminen sopeutuu, ja tukiverkkoakin löytyy ystäväpiiristä yleensä.



Tuosta on jo melkein 30 v. Luonnollisesti tulee usein mieleen että olisi mukava että omilla lapsilla olisi toinenkin isoäiti jne.

minun isä kuoli ihan vasta, olisi täyttänyt tänä vuonna 55 vuotta. Ja itse olin 19 vuotta, kun hän kuoli. Kyllä siitä selviää aina ajan kanssa. Minäkin aina mietin sitä, että mistä hän jää paitsi, mutta minulla on vaan semmonen mukava tunne, että kyllä hän kaikki näkee ne mukavat hetket silti : ) isäni kuoli siis äkillisesti syöpään ja se kävi niin äkkiä, että ei sitä heti edes tajunnut...

Taisinpas olla sellaiset kuin 26v kun äitin kuoli yllättäen alle 50 vuotiaana...



Onhan se raskasta, mutta sen kanssa oppii elämään.



Olin juuri tullut raskaaksi ja esikoinenkin oli jo kouluiässä...



Se kuolema jotenkin oli konkreettinen asia kun olin ns pitelemässä kädestä viimieisillä hengenvedoilla ja sitten se oli ohi...



Siinä sitten oli ja tuli asunnon tyhjennykset, hautajaiset sun muut, pidettävä itsestään huolta ja eritoten lapsista/lapsesta ja kaikki sen semmoiset järkkäilyt...



Sitä vain kovin kummasti pärjäsi kun pärjättävä oli ja suri omalla tavallaan...

kyllä siihen tottuu. hirvein asia se on ollut elämässä kyllä. mutta siihen tottuu..