Miten jaksaa lapsettomuus?

Hei,



Olemme mieheni kanssa noin kolmikymppisiä jo pitkään yhdessä ollut pariskunta. Jätimme ehkäisyn pois noin reilu pari vuotta sitten. Söin vuosia e-pillereitä. Takana on yksi alkuvaiheen keskenmeno. Positiivisesta testistä ei kauaa ehtinyt iloita, kun koko raskaus oli jo ohi. Hakeuduimme hoitoon noin vuosi sitten. Ja odottavan aika on totta vie pitkä..



Olen hoitoalalla, mikä tietyllä tavalla lisää tuskaa..lapsettomuudestamme en ole puhunut avoimesti kominkaan monelle. Suurimmalla osalla tuttavapiiristä on jo lapsia, enkä kaipaa sääliä. Tämä, jos mikä on asia, mitä ei voi ymmärtää ellei itse ole kokenut. Sen sijaan olen kuullut jo vuosia naimisiin menemisen jälkeen "kepeitä" heittoja ja uteluita, joko odotamme vauvaa. On uskomatonta, miten itsestäänselvänä asiana jotkut pitävät raskaaksi tulemista ja tervettä vauvaa. Uskomatonta on myös, että edelleen tänä päivänä tällaisia "hienotunteisia" uteluita joutuu kohtaamaan.



Nyt on takana vasta ensimmäinen ICSI (todennäköisesti lapsettomuutemme syy on miehestä johtuvaa), joka näyttää vuodosta päätellen hyvinkin epäonnistuneen TOP-alkiosta huolimatta.On hullua, miten sitä jaksaa uskoa ja toivoa. Nämä mielialavaihtelut tekevät välillä hulluksi! Vaikka kuinka on yrittänyt asennoitua pettymykseen, on tämä tunne aivan hirveä...Pahinta mielestäni on odottaminen, ainainen epävarmuus ja kun ajatukset vain kiertävät kehää.



Miten jaksaa olla toisten puolesta jatkuvasti onnellinen, vaikka tietenkään kenenkään vauvauutiset eivät pitäisi olla itseltä pois. Olen hyvin herkkä ihminen, mutta kieltämättä tässä ei voi kuin koko ajan vain vähän kovettaa itseään..Epävarmuus myös muuten mm. työelämän suhteen tekee entisestään tilanteesta stressaavan. Lapsettomuushoidot jo sinällään ovat rankkoja hormoonimylleryksineen.



Miten te ihmiset jaksatta vuodesta toiseen hoitoja? Miten selviätte epäonnistuneen hoidon jälkeen? Vai onko se vain niin, että niin kauan kuin on toivoa, on elämää?! Oloni on välillä hyvin ristiriitainen, kun koen että asiasta olisi tarve puhua, mutta toisaalta en tiedä kenelle. Toisaalta koen helpompana olla puhumatta, koska en jaksaisi uteluita. Tiedän, että moni ympärillämme ehkä arvaa ja ainakin mielessään miettii kärsimmekö lapsettomuudesta. Huomaan myös, että olen nyt vielä aiempaa taipuvaisempi ns. eristäytymään vapaa-ajalla. Tämä johtuu pitkälti mielestäni myös siitä, että on vaikea kohdata kavereita joilla on perhe - jutut kulkee kuitenkin niissä ja aina joku kommentti sivaltaa..



Kertokaa konkreettisia tapoja, miten huolehditte itsestänne ja jaksatte hoitoje läpi. Mikä auttaa ja minkä taas koette vaikeuttavan jaksamista?



Tiedän, että olemme hyvällä todennäköisyydellä ikävä kyllä vasta alussa hoidoissa..siksi väkisinkin miettii, tuleeko näitä jaksamaan. Jos, niin miten ja kauanko??