Puran traumojanne ilmaiseksi, olkaa hyvä!

Miksi olet yksin? Oletko "aina" ollut vai johtuuko esim. uudesta paikkakunnasta? Auttaako nettiystävällisyys vai tarvitsetko lihaa ja verta olevan kaverin?

Mun tämänhetkinen trauma on se, että sairauteni vuoksi en pääse muutamaan kuukauteen ulos. Tuntuu ihan huonolta äidiltä, kun en voi kirmata lasten kanssa pihalla.

Ahdistaa, ihan pirusti. Avioero, ei lapsia, kaikki orastavat miessuhteet menevät mönkään. Välillä on hyviä aikoja, välillä olen todella masentunut. Jaksan kyllä käydä töissä, urheilla ja nähdä ystäviä yms. Olo vaan on levoton, ahdistunut ja todella kurja.



Kaipaan rakkautta, sitä että joku välittää todella. Olen yrittänyt opetella elämään yksin, mutta toistaiseksi en ole onnistunut.

työyhteisöstäni, enkä varmasti ikinä palaa kirkon palvelukseen, kun sieltä pois pääsen...

tässäkin pitäisi ensin kysellä. Minkä ikäisiä lapset ovat? Pystyvätkö kirmaamaan ilman sinua? Vai joudutko todellakin hoitamaan lapsia neljän seinän sisällä?

Tässä nettiystävällisyydet auta...

Miksi olet yksin? Oletko "aina" ollut vai johtuuko esim. uudesta paikkakunnasta? Auttaako nettiystävällisyys vai tarvitsetko lihaa ja verta olevan kaverin?

olet ilmeisesti jo "jonkun ikäinen" etkä suinkaan nuorimmasta päästä?



Tuokin on paha. Onko sinusta kamala ajatus, että elelet yksinäsi? Vai arvioitko, että mies kerta kaikkiaan pitää olla?

ja lääkäri olisi sen fysiikkani puolesta minulle suonut -lupa olisi, mutta en tiedä enää uskallanko. Kohtu on ohentunut kahden sektion jälkeen, lääkäri sanoi että riskiraskaus, mutta hänen mielestään vielä voisin yhden lapsen saada. Riskejä kuitenkin on. Harmittaa vietävästi ja mietityttää, uskaltaisiko riskin vielä ottaa?

nyt käännyit oikean palsta-auttajan puoleen. Uskonnon eri puolet ovat tuttuja, niin fundamentalismi, epäuskon kriisit kuin uskosta luopuminenkin. Miten työpaikkasi tarkalleen ottaen ahdistaa?

tunnut itse tietävän vastauksen. Haluat yrittää raskautta, kävi miten kävi. Ihminen tekee sen, mikä tuntuu oikealta. Onnea yritykseen.

tunnut itse tietävän vastauksen. Haluat yrittää raskautta, kävi miten kävi. Ihminen tekee sen, mikä tuntuu oikealta. Onnea yritykseen.

ajatuksella kävi-miten-kävi, siksi asiaa juuri mietinkin, mikä olisi oikea ratkaisu. Haluaminen ja päätös asiasta ovat kaksi eri asiaa.

Ikää on 31-vuotta.



Ajatus yksin elämisestä tuntuu kyllä miltei mahdottomalta. On siinä puolensakin, mutta mieluummin jaan arkeni jonkun kanssa.

asiantuntemus heti alkuun...



Itselläni on yksi lapsi ja "haluan" toisen. Olen kuitenkin lähes 38, mielestäni keskivertoa huonompi äiti, isä ei halua toista lasta. Joten se siitä. Järkisyyt kertovat itselleni, mitä tehdä. Neuvoni yrittää raskautta riskeistä huolimatta perustuikin ei omaan kokemukseen, vaan arvioon yleisestä ihmisluonnosta.



Yksinäinen uudella paikkakunnalla, mitään muuta vaihtoehtoa ei liene kuin kaivella ystävää esille. En pysty sanomaan, mistä, mutta rohkea kai on pakko olla, yrittää haistaa. Itselläni on olo, että en enää osaa tutustua uusiin ihmisiin niin hyvin, että heistä tulisi varsinaisia ystäviä. Olen ajatellut hyväksyä tilanteen ja kompensoida sitä sitten eri keinoin.

Lapset on 3 ja 10. 10 v toki voi kirmailla yksin. Lapsilla on myös isä (isät), joten onneksi heidän ulkolu ei ole vain mun vastuulla.



Ei ainut ongelma ole tuo lasten perässä kirmaaminen - vaan myös se, että en itse pääse minnekään. Seinät vähän kaatuu päälle.



Joo, mut alan ehkä vuosi vuodelta hyväksyä enemmän tätä. Se on mun ominaisuus. Mut ei se helppoa ole, kun joutuu kieltäytymään esim. kaikista kevään juhlista. Nytkin on 4 sukulaisjuhlat tähän pahaan kauteen ja joudun ne kaikki jättämään väliin.

huomioinut jotkut "yllättävät" miesvaihtoehdot? Ehkä hän onkin lähellä, mutta luulet, ettei hän ole sopiva? Arvauksia, arvauksia...

en ole palsta-aktiivi, joten tilanteesi ei ole minulle tuttu (päättelen nimimerkin käytöstä, että monet tietävät sinut). Ilmeisesti ongelma nimenomaan on oma neljän seinän sisään joutumisesi enemmänkin kuin kirmausjutut. Minkälainen sairaus? Mitä voit tehdä, mihin pääsisit, jos tilanne muuten on ihanteellinen?

erosta jo muutama vuosi

ei ympärillä ole ketään potentiaalista kumppania. Olen kuitenkin aktiivinen ja sosiaalinen, tutustun uusiin ihmisiin aika helposti ja käyn ulkona ja harrastuksissa. Jos ihastun, mies ei ihastu. Tai ehkä ihastuu, mutta juttu lakastuu kuukaudessa.

nyt käännyit oikean palsta-auttajan puoleen. Uskonnon eri puolet ovat tuttuja, niin fundamentalismi, epäuskon kriisit kuin uskosta luopuminenkin. Miten työpaikkasi tarkalleen ottaen ahdistaa?

En osaa oikein edes sanoa, mikä työpaikassani niin kovasti ahdistaa, en vain viihdy siellä. Työkaverit ovat niin eri maailmasta kuin minä, sillä en ole itse ollut uskossa enää moneen vuoteen. Työkaverit käyvät joka sunnuntai kirkossa, eivät kestä sananlaskua "koputa puuta" edes, sillä se on "taikauskoa" jne. ja minä "ajan" avoimesti homoseksuaalien ja muiden vähemmistöjen puolia, käytän alkoholia, asun avoliitossa ja harrastan muuta "syntiä". Ärsyttää myös, että lapsille valehdellaan(minun näkökulmasta) suoraan päin näköä, eikä anneta lapsille mitään mahdollisuutta itse ajatella, miten asiat olisivat saattaneet mennä. Palavereissakin aina aluksi rukoillaan ja lauletaan virsi. Jotenkin vain niin epäammattimaista touhua minun silmissäni. Tietenkin ymmärrän, että se on uskovaisille tärkeää, mutta kuten sanoin, olemme vain niin eri maailmoista. Ja kuulun kirkkoon todellakin vain ja ainoastaan siitä syystä, että minulla olisi työpaikka(voi, jos pomo tietäisi tämän...)

on eronnut, ööh, 13 vuotta sitten. Millaisia tunteita mahdat tarkoittaa? Minä vihaan häntä välillä edelleen, välillä säälin, välillä toivon hänen puolestaan, välillä ymmärrän, välillän väsyn siihen että hän laukkaa aivoissani kaiken tämän jälkeen, en usko että näistä koskaan pääsen.



Romanttisen rakkauden tai seksiin liittyvine tunteiden kanssa itselläni ei ole ongelmia - hänen suhteensa.



Minulla on myös "onneton rakkaus", jonka päättymisestä myöskin on jo useita vuosia. Häntä en unohda koskaan. Silti - tästäkin pääsee yli. Se kestää sen aikaa kuin kestää. Minulla 5 vuotta, ei enää kummempia tunteita.