Lue keskustelun säännöt.
Äitini kuoli tänään, enkä tiedä mitä teen
15.04.2011 |
Äiti on sairastanut yli 20 vuotta, siitä asti kun minä olin aivan pieni. Tämän vuoden puolella äiti joutui sairaalaan ja kävi ilmi, että syöpä on levinnyt laajalle luustoon ja ennuste olisi heikkenevä. Tauti on niin harvinainen, ettei sitä osata hoitaa. Kävin katsomassa häntä sairaalassa edellispäivänä ja hän oli hyvässä kunnossa, luulin että hän pääsee taas kotiin ensi viikolla. Meillä oli paljon suunnitelmia. Tänä aamuna herättyäni sain tietää, että äiti oli kuollut varhain aamulla.
En tiedä mitä teen. En kykene olemaan paikoillani ja kun lähden liikkeelle, en tiedä minne menisin. Minuutit kuluvat hitaasti enkä käsitä, miten selviän iltaan asti.
Äiti on ainoa ystäväni. Haluan soittaa hänelle, mutta en voi. Tajuan tämän koko ajan uudelleen ja uudelleen ja tuntuu kuin tukehtuisin. Haluan huutaa, mutta en jaksa.
Mitä teen?
Kommentit (76)
Olen pahoillani. En voi edes kuvitella menetystäsi, mutta olen itsekin käynyt läpi hyvin vaikeita asioita elämässäni ja ainoat asiat mitkä ovat omalla kohdallani auttaneet ovat aika ja puhuminen. Varmasti kaupunkisi/kuntasi voi järjestää sinulle mahdollisuuden keskustella ammattiauttajan kanssa. Soitapa terveyskeskukseen heti maanantaina :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja näköjään oletkin jo menossa puhumaan asiasta. Itselläni ainakin jo pelkästään se, että pystyi avautumaan sisällä vellovista patoutumista helpotti oloa huomattavasti.
aivan yllättäen yli vuosi sitten. Edelleen suru on valtava ja haluaisin joka päivä soittaa hänelle.
Minulla auttoi aluksi ihmisten parissa oleminen. Sukulaisten ja ystävien, jotka myös surivat äitiä. Itkeminen, jos jaksoin.
Myöhemmin valokuvien katsominen, äidin vaatteiden nuuhkiminen ja itkeminen, äidistä kirjoittaminen.
Suru on edelleen valtava.
Oma tarinani on se, että äitini joutui 10 vuotta sitten aivoleikkaukseen, jossa sai aivoinfarktin. Ei toipunut koskaan ennalleen vaan pikkuhiljaa päivä päivältä on muuttunut aivan toiseksi, eläväksi ruumiiksi. Aluksi toivoa paranemisesta oli, mutta sitten jotenkin alkoi nähdä ja kuulla harhoja, elää menneessä ja oli aivan toisenlainen. Hän ei ole enää äitini, se ihminen, jota aiemmin rakastin. Hän on siis liikuntakyvytön ja puheesta saa selvää muutaman sanan. 10 vuotta olen asiaa surrut, eikä se helpota mihinkään, koska äiti vielä elää ja joudun sen asian kohtaamaan päivittäin. En voi edes surra kunnolla, koska hän on kuitenkin elossa ja olemassa. Tunnen huonoa omatuntoa, koska käyn niin harvoin häntä katsomassa, mutta kun ne käynnit ovat niin tuskallisia ja surullisia, etten yksinkertaisesti voi! Minulla on niin ikävä sitä äitiä, joka hän 10 vuotta sitten oli, ja josta on enää haaleat muistot jäljellä.
Anteeksi ap, että tulin itkemään tähän ketjuun kanssasi omine ongelmineni. Tuli vain niin surullinen olo...
suru on surua, oli kyseessä luonnonjärjestys tai ei. Yhtälailla voisi lapsensa menettäneelle sanoa, että lapsella oli tarkoitus kuolla,kohtalo, suret nyt aikasi ja sitten jatkat elämääsi, kyllä se siitä. Voimia, ap.lle onko sinulla illaksi seuraa, koita hankkia joku kaveriksesi.
Sattumalta olen sen lapseni (6-vuotiaan) haudannut ja tiedän kohtuullisen tarkaan miltä se tuntuu. Noin se menee ensin muserrutaan ja sitten toivutaan ja lopulta jää kauniit muistot. Mua vaan suunnattomasti vituttaa ihmiseten "otan kamalasti osaa" komentit. Niistä kun ei nyt vaan ole mitään helvetin hyötyä. Jokainen suree aikansa ja jatkaa elämäänsä. Olen myös haudannut äitini ja voin kertoa, että se oli lasten leikkiä lapsensa hautaamiseen verrattuna. -7-
olet kokenut suuren menetyksen ja se on jättänyt jälkesi sinuun. Katkeruus kuitenkin vahingoittaa sinua itseäsi pitemmän päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että sait vähän nukutuksi.
Nyt syöt vähän, juo edes jotain mistä saat energiaa. Seuraavat pari päivää voi mennä sumussa, se on normaalia. Muista syödä, vaikkei ole nälkä, nukkua, tai ainakin levätä. Muuten romahdat.
Ja koeta ajatella, että vaikka tämä on kuinka hirveää ja kamalaa, niin selviät tästä. Elämäsi ei ole (tietenkään) enää samanlaista, mutta sinulla on vielä elämää edessä. Auttaisiko sinua, jos miettisit, mitä äitisi haluasi sinun tekevän. Ei ehkä tänään, vaan myöhemmin. Äitisi taatusti haluaisi, että jatkat elämääsi. Tietenkään et unohda häntä ikinä.
Voimia sinulle tähän iltaan ja yöhön! Yhtään pidemälle sinun ei tarvitse ajatella kuin seuraavaan hetkeen. Ensi viikko tulee aikanaan, sitä mietitään sitten. Nyt keskityt vain tähän hetkeen ja seuraavaan minuutiin.
sohvalle. Ei sitä kauaa kestänyt, reilu puolisen tuntia. Sitten heräsin, olin soittaa äidille ja tajusin taas.
Olen viime kuukaudet yrittänyt ajatuksissani vähäsen valmistella itseäni tällaisen tilanteen varalta, mikä ei nyt auta millään lailla. Tämä on vain monin verroin kamalampaa kuin olin osannut kuvitella.
mennä sinne pikkuveljesi kaveriksi? Ei tarvitse puhua. Minäkin istuin vain ja tuijotin välillä pitkäänkin. Ja välillä iktin.
Poikaystävä on tuolla olohuoneessa. Pikkuveli jäi kotikotiin, hän oli aika lamaantunut ja istui vaan. Isovanhempani lähtivät kotiinsa.
Minulla ei ole kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma tarinani on se, että äitini joutui 10 vuotta sitten aivoleikkaukseen, jossa sai aivoinfarktin. Ei toipunut koskaan ennalleen vaan pikkuhiljaa päivä päivältä on muuttunut aivan toiseksi, eläväksi ruumiiksi. Aluksi toivoa paranemisesta oli, mutta sitten jotenkin alkoi nähdä ja kuulla harhoja, elää menneessä ja oli aivan toisenlainen. Hän ei ole enää äitini, se ihminen, jota aiemmin rakastin. Hän on siis liikuntakyvytön ja puheesta saa selvää muutaman sanan. 10 vuotta olen asiaa surrut, eikä se helpota mihinkään, koska äiti vielä elää ja joudun sen asian kohtaamaan päivittäin. En voi edes surra kunnolla, koska hän on kuitenkin elossa ja olemassa. Tunnen huonoa omatuntoa, koska käyn niin harvoin häntä katsomassa, mutta kun ne käynnit ovat niin tuskallisia ja surullisia, etten yksinkertaisesti voi! Minulla on niin ikävä sitä äitiä, joka hän 10 vuotta sitten oli, ja josta on enää haaleat muistot jäljellä. Anteeksi ap, että tulin itkemään tähän ketjuun kanssasi omine ongelmineni. Tuli vain niin surullinen olo...
toivon voimia sinulle!
2 vuotta ja edelleen suru tuntuu joka päivä. Ja ikävä. Itken joka viikko.
Äiti oli lapseni ainoa isovanhempi ja olin viimeisilläni raskaana.
Vaikka se vanhemman menettämisen suru onkin muutaman viikon musertava niin siitä pääsee yli ja elämä jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma tarinani on se, että äitini joutui 10 vuotta sitten aivoleikkaukseen, jossa sai aivoinfarktin. Ei toipunut koskaan ennalleen vaan pikkuhiljaa päivä päivältä on muuttunut aivan toiseksi, eläväksi ruumiiksi. Aluksi toivoa paranemisesta oli, mutta sitten jotenkin alkoi nähdä ja kuulla harhoja, elää menneessä ja oli aivan toisenlainen. Hän ei ole enää äitini, se ihminen, jota aiemmin rakastin. Hän on siis liikuntakyvytön ja puheesta saa selvää muutaman sanan. 10 vuotta olen asiaa surrut, eikä se helpota mihinkään, koska äiti vielä elää ja joudun sen asian kohtaamaan päivittäin. En voi edes surra kunnolla, koska hän on kuitenkin elossa ja olemassa. Tunnen huonoa omatuntoa, koska käyn niin harvoin häntä katsomassa, mutta kun ne käynnit ovat niin tuskallisia ja surullisia, etten yksinkertaisesti voi! Minulla on niin ikävä sitä äitiä, joka hän 10 vuotta sitten oli, ja josta on enää haaleat muistot jäljellä.
Anteeksi ap, että tulin itkemään tähän ketjuun kanssasi omine ongelmineni. Tuli vain niin surullinen olo...
Ei se mitään. Minusta oli kamalaa katsoa miten äitini keho petti alta, kun tiesi että tilanne ei tule muuttumaan enää parempaan suuntaan. Välillä on ollut aika raskasta olla siinä vieressä ja kun ei ole jaksanut, on ollut syyllinen olo siitä.
ap.
Voimia sinulle tähän iltaan ja yöhön! Yhtään pidemälle sinun ei tarvitse ajatella kuin seuraavaan hetkeen.
Saatan saada nukahdetuksi, mutta pelkään nyt sitä että herään kesken unien enkä saa enää unta. Pyörin vaan eikä ole mitään muuta.
Enkä voi olla murehtimatta tulevaa. Hain opiskelemaan enkä usko että saan nyt luettua pääsykokeisiin senkään vertaa mitä "normaalisti". Tämän vuoden piti olla se jolloin saan elämälle jonkun suunnan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vain siirtymistä toiseen olomuotoon.
Lohduttaa voi myöskin se että sairaus ja kärsimys on päättynyt. Loppu oli odotettavissa ja lähtöön valmistauduttiin vuosia. Kuolema oli tiedossa vaikka se lopuksi tuli yllätyksenä.
Kuolevan tulisikin tehdä (joita me kaikki itseasiassa olemme)selväksi se ettei ihminen hallitse kaikkea, kuolema on osa elämää ja läheisten tulisi jatkaa ja iloita elämästä, eikä surra liikaa ja jäädä surun vangiksi. Kuoleva ei sitä halua, hän haluaa suojella surevaa murheilta.
Sureva on äärettömän haavoittuvainen, pienkin sana kääntyy mielen kiemuroissa pahaksisuovaksi ja loukkaukseksi. Kun se nyt sanoi minulle niin ja niin ei saa minulle sanoa, minä suren ja kukaan ei ymmärrä miltä se tuntuu. Sureva käy tunnekuohua syvältä sisimmästä ja oppii äärettömän paljon itsestään.
Sureva voi tehdä asioita joita ei teksi "normaalissa tilassa" Hän vetää sätkän vaikka ei polta. Hän räyhää ja räiskyy vihaa ja rakastaa. Itkee ja nauraa, koko tunneskaala käydään läpi ja se helpottaa. Jokaisen suru on erilainen mutta yhtä arvokas kokemus.
Suru on ihmeellinen välillä se nousee pintaan välillä se katoaa. Sinun äitsi osa on tämä ja sinun ei tarvits tuntea syyllisyyttä hänen sairaudestaan tai siitä että et käy katsomassa. Mitä hän sinulle sanoisi jos pystyisi. Nauti iloitse elämästä sitä hän haluaa lapselleen. Aivan samaa mitä sinäkin haluaisit lapsillesi. Haluat että he ovat onnellisia ja tasapainoisia.
Sinulla on ikävä äitiä mutta sinulla on yhteys hänen sisinpäänsä hän on osa sinun peilikuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru on ihmeellinen välillä se nousee pintaan välillä se katoaa. Sinun äitsi osa on tämä ja sinun ei tarvits tuntea syyllisyyttä hänen sairaudestaan tai siitä että et käy katsomassa. Mitä hän sinulle sanoisi jos pystyisi. Nauti iloitse elämästä sitä hän haluaa lapselleen. Aivan samaa mitä sinäkin haluaisit lapsillesi. Haluat että he ovat onnellisia ja tasapainoisia. Sinulla on ikävä äitiä mutta sinulla on yhteys hänen sisinpäänsä hän on osa sinun peilikuvaa.
Ihan hyvän kuuloinen lähtö kuitenkin.
onko sinulla ystäviä, muita läheisiä tms jotka voisivat tulla nyt tueksesi? Jos on oikein paha olo etkä saa ketään tueksesi, soita vaikka johonkin palvelevaan puhelimeen tai seurakunnan työntekijälle.
Voimia!
Jos äitisi kuoli osastolla, saat sieltä varmasti kirjallista tietoa käytännön asioista ja myös surutyöstä. Juttele henkilökunnan kanssa viime hetkistä ja äitisi voinnista. Ota yhteyttä ystäviin (kyllä varmaan joku muukin äitisi lisäksi on) sisaruksiin ym. Voimia.
Missä kaikki kaverit,sukulaiset yms. ovat? Älä ole yksin. Iso hali sinulle!
sohvalle. Ei sitä kauaa kestänyt, reilu puolisen tuntia. Sitten heräsin, olin soittaa äidille ja tajusin taas.
Olen viime kuukaudet yrittänyt ajatuksissani vähäsen valmistella itseäni tällaisen tilanteen varalta, mikä ei nyt auta millään lailla. Tämä on vain monin verroin kamalampaa kuin olin osannut kuvitella.