Parisuhteista

Ajatus koko elämän kestävästä rakkaudesta on fertiili-ikään liittyvä harha, jonka tarkoitus on turvata lapsille mahdollisimman turvallinen lapsuus. Sen jälkeen kun lapset ovat omillaan, on herttaisen samantekevää, pysytäänkö yhdessä vai vaihdetaanko paremmin sopivaan. Ei tarvitse kummankaan väkisin sietää vastenmielistä kumppania. Ja lapsiperheaika taas on vain 20-30 vuoden jakso ihmiselämästä, jonka pituus on noin 80 vuotta.

on tuokin aika pitkä aika kun kahteen viimeisimpään avomieheen olen kyllästynyt/he ovat kyllästyneet noin vuoden jälkeen..en vain yksinkertaisesti pidä siitä tunteesta, että seurassani on epämiellyttävää olla, ja "normaaleissa" ihmissuhteissa tuo on helposti vältettävissä, kun tapaa ystäviä vain silloin kun molemmat haluavat. Jos siis haluan lapsia, niin on kai opittava sietämään asuintoverin taholta tulevaa inhoa persoonaani kohtaan..

Kyllä minun mieheni taatusti rakastaa minua, vaikka hänellä on tuollaisia aikoja ettei sitä paljon jaksa osoittaa. Eikä ole herttaisen yhdentekevää, pysytäänkö yhdessä lasten aikuistumisen jälkeen. Ihmissuhde voi todella syventyä yhteisten vuosien ja vaikeuksienkin myötä. Tietynlainen kausivaihtelu kuuluu asiaan ja parisuhteeseen vaikuttavat myös esim. työelämän ja venhemmuuden ajoittaiset paineet. Kaikkea ei pidä tulkita niin henkilökohtaiseksi. Ja mummojen ja pappojenkin erot koskettavat muitakin kuin heitä itseään.

On myös ihmisiä, jotka pystyvät elämään yhdessä inhoamatta toisiaan. Vähintään he pystyvät pitämään tilapäisen inhontunteen sisällään. On ihmisiä, joilla on kestävät, pysyvät ja lujat arvot. Tunteet ovat aika toissijaisia silloin.



Ja kun ymmärtää, että tuntet ovat toissijaisia, ei niille pane liikaa painoa. Ihan sama, vaikka mieheni 5 minuuttia inhoaisi minua. Tiedän, että hän rakastaa minua pysyvästi. Tiedän myös, etteivät kaikki pysty samaan, joten kumppanin valinta on erittäin tärkeää. Juu, olen valinnut myös väärin ja olen nyt toisessa avioliitossani.

en mä haluaisi sitäkään, että joku on kanssani vain siksi, että sillä on sellaiset arvot, että ei saa erota vaikka mikä tulisi..eihän se silloin ole mun kanssa mun takia, vaan täyttääkseen jonkun oman päänsä vaatimuksen olla Hyvä Ihminen.

Se ei ole sama asia kuin rakkaus. Ehkä vika on sinussa eikä kumppaneissasi.

jatkuvaa ihailua, en vain haluaisi, että asun jonkun kanssa, jota kyllästyttää olla seurassani, mutta kun ei voi muutakaan. Mitä se rakkaus noin niin kuin oikeasti tarkoittaa parisuhteessa? Että ollaan väkisin yhdessä vaikkei huvittaisikaan?

Rakkaus on himoa, joka herää uudelleen. Rakkaus on ystävyyttä. Rakkaus on toisen hyväksymistä sellaisena kuin tämä on, karvoineen päivineen. Rakkaus on yhdessä nauramista. Rakkaus on läheisyyttä. Rakkaus on myös riitoja ja menettämisen pelkoa. Rakkaus on sitä, että tehdään yhdessä työtä perheen hyväksi. Rakkaus on hyviä hetkiä ja kivoja muistoja. Voisin jatkaa loputtomiin..

Rakkaus on himoa, joka herää uudelleen. Rakkaus on ystävyyttä. Rakkaus on toisen hyväksymistä sellaisena kuin tämä on, karvoineen päivineen. Rakkaus on yhdessä nauramista. Rakkaus on läheisyyttä. Rakkaus on myös riitoja ja menettämisen pelkoa. Rakkaus on sitä, että tehdään yhdessä työtä perheen hyväksi. Rakkaus on hyviä hetkiä ja kivoja muistoja. Voisin jatkaa loputtomiin..

eikö himo ole himoa eikä rakkautta? Ja ystävyys ystävyyttä? Eikö toisen voi hyväksyä sellaisena kuin tämä on, ilman rakkautta? Nauran monien ihmisten kanssa yhdessä, mutta en useimpia heistä rakasta..

rakkauteen kuuluu siis sekin, että inhoaa toista ja ärsyyntyy ja on aivan kyllästynyt toisen naamaan eikä halua seksiä, ja joku työpaikan heebo tai muija olisi paljon kiinnostavampi ja sen kanssa flirttaillaan? Miksi ihmiset oikein vaivautuu rakastumaan?

kumppania.? Olen ollut aika pitkään mieheni kanssa yhdessä ja vaikka välillä riidellään ja mökötetään, on meillä myös hauskaa yhdessä ja nautimme yhdessä asumisesta. Eihän se aina helppoa ole tosiaan ja välillä tekisi mieli laittaa kirjat eri osotteisiin, mutta kun antaa tunnekuohun mennä ohitse, voikin olla kohta eri mieltä. Mieheni sanoo että rakastaa minua silti, vaikka olen joskus äksynä ja vaikea :) Hänkin on välillä ärsyttävän itsekäs, mutta ei liian usein. Tärkeintä on se perusvire mikä on pinnan alla :)

se perusvire sitten on, siis jos on rakastunut? Silloinko ei haittaa mitkään ongelmat?

Pointti oli se, että monesti "inhotaan" jotakuta läheistä siksi, että itsellä on ollut ongelmia. Inhon tunne menee ohi vähintäänkin. Ja himo muita kohtaan myös. Ja siihen himoon ei yhdisty noita muita rakkauden piirteitä. Rakkaus on myös turvallisuutta.

Haluaa enimmäkseen jakaa elämänsä toisen kanssa, kaipaa toista, jos joudutaan pitkästi olemaan erossa (meillä pari päivääkin). Olla rakastunut on eri asia kuin rakastaa kuitenkin. Rakastuneena ihastelee haavekuvaa vielä, rakastavana ei.

Haluaa enimmäkseen jakaa elämänsä toisen kanssa, kaipaa toista, jos joudutaan pitkästi olemaan erossa (meillä pari päivääkin). Olla rakastunut on eri asia kuin rakastaa kuitenkin. Rakastuneena ihastelee haavekuvaa vielä, rakastavana ei.

Edustat minulle niitä "eri tavalla ajattelevia", joita suurin osa tallaajista nykypäivänä on ja jotka eivät kykene näkemään mistä jäävät paitsi. Vaikka haluat ajatella toisin, uskot kuitenkin prinsessasatujen rakkauteen ja kun et sitä täydellistä löydä alat ajatella, ettei parisuhteen ole tarkoituskaan kestää. Parisuhteen, kumppanin ja rakkauden on oltava tietynlaista ollakseen sen arvoista, että sen valitsisit. Mutta rakkaus ei olekaan sitä vaaleanpunaista höttöä.

Minä arvostan ja kadehdin suuresti pareja, jotka ovat pysyneet vuosikymmenestä toiseen yhdessä. Kun se alkurakkaus-himo-pakko olla kitkaa ollakseen sitä oikeata-huuma karisee jää jäljelle rakkauden ydin: toisen arvostaminen ja hyväksyminen, kumppanuus sekä ystävyys.

Kauneinta mitä tiedän ovat kaksi toisiinsa nojaavaa hoippuroivaa vanhusta. He tuntevat toinen toisensa paremmin kuin itsensä ja ovat valinneet jakaa elämänsä tämän toisen, joskus myös vastenmielisen ja ärsyttävän, ihmisen kanssa.

Kaikista, suurimmasta osasta nykypäivänä, ei siihen ole. Se ei tarkoita etteikö sitä todellista rakkauta olisi olemassa. Ja hei: väistämättäkin tästä elämästä saa enemmän irti kahden näkökulman kuin sen yhden, oman ja oikean, kautta.

Pitkät parisuhteet ovat yliarvostettuja.

Ajatus koko elämän kestävästä rakkaudesta on fertiili-ikään liittyvä harha, jonka tarkoitus on turvata lapsille mahdollisimman turvallinen lapsuus. Sen jälkeen kun lapset ovat omillaan, on herttaisen samantekevää, pysytäänkö yhdessä vai vaihdetaanko paremmin sopivaan. Ei tarvitse kummankaan väkisin sietää vastenmielistä kumppania. Ja lapsiperheaika taas on vain 20-30 vuoden jakso ihmiselämästä, jonka pituus on noin 80 vuotta.

Edustat minulle niitä "eri tavalla ajattelevia", joita suurin osa tallaajista nykypäivänä on ja jotka eivät kykene näkemään mistä jäävät paitsi. Vaikka haluat ajatella toisin, uskot kuitenkin prinsessasatujen rakkauteen ja kun et sitä täydellistä löydä alat ajatella, ettei parisuhteen ole tarkoituskaan kestää. Parisuhteen, kumppanin ja rakkauden on oltava tietynlaista ollakseen sen arvoista, että sen valitsisit. Mutta rakkaus ei olekaan sitä vaaleanpunaista höttöä.

Minä arvostan ja kadehdin suuresti pareja, jotka ovat pysyneet vuosikymmenestä toiseen yhdessä. Kun se alkurakkaus-himo-pakko olla kitkaa ollakseen sitä oikeata-huuma karisee jää jäljelle rakkauden ydin: toisen arvostaminen ja hyväksyminen, kumppanuus sekä ystävyys.

Kauneinta mitä tiedän ovat kaksi toisiinsa nojaavaa hoippuroivaa vanhusta. He tuntevat toinen toisensa paremmin kuin itsensä ja ovat valinneet jakaa elämänsä tämän toisen, joskus myös vastenmielisen ja ärsyttävän, ihmisen kanssa.

Kaikista, suurimmasta osasta nykypäivänä, ei siihen ole. Se ei tarkoita etteikö sitä todellista rakkauta olisi olemassa. Ja hei: väistämättäkin tästä elämästä saa enemmän irti kahden näkökulman kuin sen yhden, oman ja oikean, kautta.

Tai sitten sinulla on romantisoitu käsitys noiden kahden vanhuksen elämästä..kuka on määrännyt, että ainoa oikea rakkaus on sellaista, joka kestää väh. 50 vuotta? Tai miksi elämä pitää jakaa jonkun yhden tietyn ihmisen kanssa? Jos myönnät että voit olla väärässä, niin myönnän minäkin, mutta minä tosiaan saan kumppanuutta ja ystävyyttä ilman parisuhdettakin, pystyn myös arvostamaan toisia ihmisiä ja he minua ilman parisuhdettakin, joten en ehkä oikein itse näe siinä enää pointtia, enkä tiedä miksi pitäisikään. Muuten kuin ekan vastaajan antaman syyn vuoksi.