En kestä yhdessäasumista!!!

Tai laita mies kävelemään.

Niin saa joskus vetäytyä yksin huoneeseen ja vetää oven kiinni. Parisuhde pelastuu.

Tai laita mies kävelemään.

Ajattelin kertoa siltä varalta, ettet tyhmyydeltäsi ole itse tajunnut.

Tosiaan isompi asunto, jossa olisi se "ylimääräinen" huone johon jompikumpi vois vetäytyä. Mutta onko mies sitten sitä mieltä että yhdessä pitää olla kaiken aikaa?

Mä itse olen nyt sellaisessa tilanteessa että seurustelua takana vajaa vuosi, eikä mitään suunnitelmia muuttaa yhteen. Ollaan aika paljon vanhempia ja asutaan eri kaupungeissa, eli kaikki duuni- ym. kuviot olis vähän monimutkaisia, ja itse oon myös sellainen paljon omaa aikaa tarvitseva, etten enää ehkä osaiskaan asua kenenkään kanssa. Sujuu ihan loistavasti, viikonloput on sit "yhtä juhlaa" kun ei muulloin nähdä.

Ei mies ole sitä mieltä, että yhdessä pitäisi olla kaiken aikaa, ja asunnossamme on kyllä makkari, johon voi vetäytyä. Mutta kun tarvitsisin ihan totaalista yksinoloa melko paljon. Siis niin, ettei koko asunnossa ole ketään muuta kuin minä.

koska ethän sä voi vaatia, että mies lähtee omasta kodistaan että sinä saat olla yksin. Oisko mahdollista, että opettelisit olemaan yksin kodin ulkopuolella, niin että sinä olisit se joka kotoa lähtee? Oisko mitään harrastusta (juoksu tms.) josta nauttisit ja saisit olla yksin?



Joillakin vaan on niin kova tarve olla yksin, että he stressaantuvat toisten ihmisten seurassa. Toisaalta kyse voi olla ihan siitäkin, ettei ole oppinut olemaan "yksin" vaikka toinen on siinä lähelläkin, koska on saanutkin olla yksin eikä ole joutunut jakamaan pieniä tiloja ensin sisarusten, sitten kämppisten kanssa jne. Sekin on nimittäin ihan opittavissa oleva taito, että voi olla täysin rentoutunut vaikka ympärillä ois muitakin ihmisiä.

8: Oli kyllä erittäin hyvä vastaus. Lapsuudenkotini oli tosi suuri talo, missä minulla oli oma iso huone. Sieltä muutettuani asuin solussa vain pari kuukautta, minkä jälkeen asuin yksin yksiössä n. 7 vuotta. Eli taitaa pitkälti olla kyse tuosta mitä kirjoitit. En siis osaa olla rauhassa ja "yksin", jos joku muukin on samassa asunnossa. Kai tähän sitten joskus tottuu, toivottavasti. :)

mutta lapset on jo isoja, osa muutttanut pois kotoa. Minä en myöskään ymmärrä miksi kaikki asiat pitäisi tehdä yhdessä, jokainen tarvii omaa-aikaa. yritän järjestää sitä, mutta suutuuminen siitä tulee ja mykkäkoulua, typerää.

mutta lapset on jo isoja, osa muutttanut pois kotoa. Minä en myöskään ymmärrä miksi kaikki asiat pitäisi tehdä yhdessä, jokainen tarvii omaa-aikaa. yritän järjestää sitä, mutta suutuuminen siitä tulee ja mykkäkoulua, typerää.

Miten sitten jaksoit, kun lapset olivat kotona tai kun osa on vieläkin? Haittaako sinua siis vain miehesi kotonaolo?

Ap

Olenkin ajatellut, että mahdankohan olla jotenkin päästäni vialla, kun en käsitä, mitä hienoa ja tavoiteltavaa yhdessäasumisessa on. Jos lapsia ei olisi, asuisin mieheni kanssa todellakin eri asunnoissa.



Tarvitsen yksinoloa todella paljon ja kärsin äärettömästi siitä, etten saa sitä kuin pari kertaa vuodessa. En tajunnut tätä piirrettä itsessäni ennen kuin menetin mahdollisuuteni yksinoloon. Juu ja en aio antaa lapsiani adoptioon, ennen kuin sitä joku ehdottaa eikä siitä olekaan kysymys, vaan ajatuksesta elää parisuhdetta niin, että kaikki täytyy jakaa ja joku on koko ajan läsnä.

ap:n olisi todellakin hyvä hankkia joku varaventiili jota kautta toteuttaa tarvetta olla yksin. Ennen lapsia voi elää ihan hyvässä parisuhteessa niin, että molemmat tekevät omia juttujaan, mut lapsen kanssa se ei enää onnistu. Silloin suhteesta tulee väistämättä intensiivisempi ja kaikesta täytyy neuvotella ja säätää ihan eri tavalla.

raskas ajatus minustakin. Aina parisuhteissani olemme asuneet miehen kanssa erillään. En tajua yhdessäasumista paitsi että halvemmaksi tulis tietysti.

Varmaan aikaisempi elämäkin vaikuttaa, lapsuudenkodissa oli yksityisyyttä ja tilaa. Solussa olen asunut yhden kesän, sen aikaa kestin mutta pitempi aika olis ottanu hermoille. Ja jos vierailen jonkun kaverin tai sukulaisen luona toisella paikkakunnalla haluan mennä hotelliin, en nukkua toisten lattialla.

miksi rakastan miestäni on se, että hän on alusta asti tajunnut yksinäisyydentarpeeni. Silloinkin kun lapset olivat aivan pieniä, minulla oli omat hetkeni. Menin tunniksi yksin kävelemään tai vaikka kirjastoon lukemaan tms.

Miehelläni on omat tarpeensa ja tapansa ja yritän ottaa ne vastaavasti huomioon.

Jos lapsia ei olisi asuisimme tod näk erillämme.

en näe mitään syytä, miksi aikuisten ihmisten, joilla ei ole lapsia ja jotka tarvitsevat tilaa ja yksityisyyttä, pitäisi asua samassa asunnossa.



Rakkautta voi olla paljonkin, vaikka ei saman katon alla asutakaan.