Maailmaan mahtuu ääntä. Ei lapsi mene rikki huutamisesta.

miten huudetaan. Kyllä huutaminenkin voi olla niin pelottavaa, että se voidaan laskea henkiseksi väkivallaksi. Mielestäni ei siis voi sanoa että huutaminen olisi aina ok.

meidän isä huusi aina, siis sellaista karjumista milloin mistäkin asiasta.

Siihen asti kun muutin kotoa, mietin aina, miten esitän asiat ja mitä voin tehdä ja olla tekemättä, ettei vaan tarvitsisi kuunnella sitä huutamista. Muistan tosi pienestä asti nähneeni painajaisia ja vielä nyt yli 30vuotiaana olen todella herkkä huutamiselle.

Ihan samoin kävi myös siskolleni. On jos jonkin näköistä pakkoneuroosia, pelkotiloja ja painajaisia. Ja ihan varma olen että molempien herkkyys on tulosta jatkuvasta karjumisesta, jota lapsena pelkäsimme.

Omille lapsilleni en huuda KOSKAAN, en näe huutamisessa mitään järkeä. Kuulossa ei varmasti lapsilla ole vikaa, joten huutaminen on täysin turhaa ja kertoo vaan huutajan itsehillinnän ja älykkyyden puutteesta.



En muuten myöskään ole koskaan joutunut turvautumaan tukistamiseen tai muuhunkaan fyysiseen kurittamiseen.

Ilmeisesti olen onnekas, kun olen saanut lapset joiden kanssa on hyvin pärjännyt puhumalla ja normaalilla kurinpidolla.

Ja kuitenkin olen kahden vilkkaan ja toimeliaan pojan äiti, joista kummallakin on suht voimakas tahto.

*

ja sitä paitsi jotkut lapset ovat herkempiä kuin toiset tälle huutamisellekin.



Jotain muita keinoja pitäisi olla kuin huutaminen. Tykkäätkö itse siitä jos sulle huudetaan?

Kyllähän tuo pätee tilanteessa, jossa lapsi on esim. niin kiukkuinen ettei reagoi vanhempien rauhoitteluun. Vauvan tai aikuista tarvitsevan lapsen huudatus taas jotain ihan muuta.



Aikuiselta saattaa myös olla jossain tilanteissa ymmärrettävää ja jopa tilanteen pysäyttävä tekijä, mutta mikään kasvatuskeino se ei todellakaan ole.

Seuraavan kerran kun joudun heräämään yöuniltani sunnuntaiaamuna klo 06.30 "iloisten kakaroiden vinkumiseen", lupaan ladata haulikon.



Rintakehään kun tähtää niin luulisi kerran riittävän.

Ihan varmasti!