Mikä minua vaivaa? Miksi olen näin hermoraunio lasten kanssa?

kun jäit mieleeni. Vastailin sulle muutamassa viestissä, ainakin 8 ja 10 taisin olla. Jotenkin tuntuu niin tutulta tuo elämäntilanteesi, itsellä oli samantyyppistä joku aika sitten, mutta eteenpäin on menty kuin mummo lumessa :)



Haluaisitko jutella vielä enemmän vaikka sähköpostissa?

Miehelläni oli viime vuonna sivusuhde, ja luottamuspula häntä kohtaan painaa minua koko ajan. Kun mietin kaikkea tätä, olen todella ahdistunut ja kaikki purkautuu helposti lapsiin. En jaksa olla iloinen, jutella, leikkiä niin kuin pitäisi.

lukuunottamatta toi oli kuin mun suusta. Täsmälleen sama tilanne täällä. Avioliitto ei varsinaisesti kukoista vaikkei sivusuhdetta olekaan ollut, ja se kiristää hermoja koko ajan.



En oikein osaa antaa hyviä vinkkejä, muuta kun se irtiotto välillä ja apu arkiaskareisiin. Vaikka tiedän lääkkeen, olen itsekin tässä tilanteessa. Ja tuntuu niiiin pahalta huutaa ja räyhätä lapsille, kun tiedän että välillä oikeasti tekisi mieli vetää se mies jojoon, eikä lapset. Mutta niihinhän se puretaan, kun ei muita näy. Voimia!



Pyydä lapsilta anteeksi jos olet räyhännyt, ja selitä heille että olet väsynyt ja kiukkuinen, mutta se helpottaa kun saat vaikka levättyä.



Tai mene ammattiauttajalle. Itse en ole saanut aikaiseksi, vaikka tiedän että pitäisi.

Tänäänkin räjähdin uhmikselle kaksi kertaa, kun piti viedä esikoista kerhoon. Pukeminen ei suju yhtenäkään aamuna ilman takaa-ajoa ja painiottelua. Matkanteko on yhtä velttoilua, minäite-kiukkuilua ja jokaisen lumikasan yli kiipeilyä.i]

Tosin itse olen sellainen että jos ne vaatteet ei mene suosiolla päälle jonkin ajan kuluttua niin sitten lähtee poika ilman.

Napinaa saa välillä kuulla ihmisiltä mutta mua kiinnostaa kun kilo paskaa, en halua väkipakolla pukea pojalle päälle joten jos hän ei pue niin sitten lähtee ilman vaatteita.

vaikkapa keskusteluavulla jossain terapiassa, kun on ikäviä kokemuksia taustalla.

Lapset on ilmeisesti stressaantuneita aamutohinoista

ja ymmärrän täysin, että pinna kiristää kaikkia.

Kokeile palkkiomenetelmää eli anna kiukkupussille vaikkapa xylitol-karkkia, kun pukeminen sujuu edes vähän paremmin kuin edellisellä kerralla. Kehu ja kannusta joutuisaan pukemiseen ja matkantekoon.

Oma tyyneys on kaiken a ja o lasten kanssa.

ihan inhimillistä! Ja sinusta tuntuu siltä, että olet ihan kauhea, mutta olet toisinaan varmaan ihan kivakin:-) Uhmikset ovat haasteellisia. Omani on jo 4v. mutta niin temperamenttinen, että kyllä meillä räiskyy ja paljon.

ole yli-ihminen. Jätä kaikki tekemättä mitä et halua/jaksa/viitsi. Ota rennommin, siivoa vähemmä. Ajattele että kesä on kohta ja sitten on iloisempi mieli. Huhtikuu on kuukausista pahin, silloin yleensä kaikki on kiukkusia/huonolla tuulella. Älä vaadi itseltäsi liikoja, niin tekee yleensä esikoiset. Yksi elämä ihmisellä, tee olostasi parempi sun ehdoilla, sen verran kun mahdollista.

Kaikki me tavalliset ihmiset tiuskitaan jä rähjätään, menetetään hermot ja suututaan. Tärkeintä on osata pyytää anteeksi.



Elämäsi kyllä kuulostaa raskaalle. Tärkeintä kai olisi saada välit miehen kanssa kuntoon. Tunnetko saavasi tarpeeksi häneltä tukea lasten kasvattamisessa?

Kiitos, mukavia vastauksia. Tuota keskusteluapua olen miettinyt, että tarvitsinko sitä taas. Kävin juttelemassa silloin, kun miehen seikkailut tulivat ilmi. Tuntuu, etten ole vielä päässyt tapahtuneesta yli. Esikoinen tykkää käydä kerhossa, ja mielestäni se on hänelle hyväksi siinä mielessä että minusta ei ole askartelemaan tms. Vallankin jos on huono päivä mulla, niin ihan perushommatkin lasten kanssa tuntuvat vaikeilta. Yritän vain pidätellä itkua ja saada ruokaa pöytään.



Tuntuu ettei minulla ole mitään annettavaa lapsille, olen vain raivoa pidättelevä hirviö. Miehen kanssa yritetään eteenpäin, mutta tuntuu että siinäkin taistelen yksin. Hän tulee ja menee, jotain keskustelua kyllä saamme aikaiseksi mutta siitäkin tulee olo että minä vain nalkutan ja valitan, vaikka miehen ei tarvitse kotihommista juuri huolta kantaa. En tiedä, elämä on ihan perseestä.

Meillä on lasten kanssa ihan samanlaista, mutta onneksi se helpottaa, kun ne kasvaa! Ajattelin yhdessä vaiheessa, että esikoiseni ei koskaan opi pukemaan itse, mutta niinhän tuo vaan oppi :) Se joka aamuinen kiukuttelu on oikeasti tosi turhauttavaa!



Olisiko sinulla ketään aikuista, jolle voisit kertoa asioistasi ihan omana itsenäsi, rehellisesti? Se auttaa nimittäin tosi paljon. Itse olen puhunut terapeutille ja hyvälle ystävättärelle ja saanut paljon apua ihan keskustelemalla.



Parisuhdeongelmat rassaa ihan tosi paljon, tiedän kokemuksesta. Ja etenkin jos mies on se ihminen elämässäsi, jolta odotat saavasi tukea ja ymmärrystä, mutta johon et kuitenkaan luota, niin tilanne on kurja.



Saatko nukuttua kunnolla? Unenpuute aiheuttaa ainakin minulla tuota räjähdysherkkyyttä. Nukahtamislääkkeet (tai ihan pelkkä melatoniini tabuina) pahimpina aikoina ovat olleet tosi hyvä ratkaisu.



Minulla on kanssa huono omatunto siitä miten olen ollut lapsille kiukkuinen jne. Mutta siihen on turha takertua, muuten kuin että yrittää paremmin. Koita nauttia hyvistä hetkistä, ihan pienistäkin sellaisista. Ota lapset syliin ja halaa :). Ja tee itse sellaisia asioita joista nautit, vaikka lasten päiväuniaikaan leivo kakku tai makaa sohvalla.



Ihan ensimmäisenä mieti, kenen kanssa voisit jutella. Onko sinulla joku hyvä ystävä tai sukulainen? Tai voisitko mennä psykologille tai terapeutille puhumaan?



Voimia sulle, kevät tulee ja pukeminenkin helpottaa taas!

Kyllä minä kohtuuhyvin nukun. Nuorempi jonkun verran pitää meteliä yöllä, että heräilen, mutta ei valvota varsinaisesti. Illalla mielellään sitten tulee valvottua vähän liikaakin, kun haluaa viettää itsekseen rauhallista aikaa.



Eniten ehkä hermoja syö se, että en saa ikinä tehtyä mitään rauhassa. Koko ajan joku huutaa "äitiäitiäiti" ja aina pitää ottaa joku huomioon. suoritan muutamia opintoja vapaaehtoisesti, joten mielelläni tekisin niitäkin, mutta eihän se päiväsaikaan onnistu. Tai jos vaikka siivoan tai laitan pyykkiä, niin joku on siinä sähläämässä. Joinakin päivinä vain haluaisin hoitaa asiat suoraviivaisesti ilman, että kaikkien pitää saaada painaa nappia ja laittaa valot päälle ja sammuttaa telkkari. En ole ollut kolmeen vuoteen paria tuntia enempää yksin kotona. Tiedän, monella on varmaan jälleen pahempia tilanteita, mutta tämä nyt rassaa minua. Pääsen kyllä liikkumaan melko säännöllisesti ja ilman sitä tulisin varmasti hulluksi.



En oikeastaan ole jutellut kavereille, ne jotka tilanteestamme tietävät, heillä on omiakin asioita ihan riittämiin. Uusille kavereille en ole viitsinyt kertoa, periaatteessa kaikki on nyt hyvin, mutta epävarmuus vaivaa kuitenkin.



Huh. Vähän jo helpottaa kun saa purkaa turhautumistaan.

Vertaistuki on ihan korvaamatonta. En tarkoita että pitäisi kaikkea kaataa niskaan ja aina vaan valittaa, mutta kun avoimesti puhuu asioistaan, se oikeasti helpottaa. Ja silloin usein toisetkin kertoo asioistaan ja huomaa, ettei olekaan ainoa, jolla on vaikeaa.



Oisko sulla kavereissa ketään, jolla olisi samanlainen elämäntilanne, ettei ole miestä siinä perhe-elämässä koko aika mukana? Voisitteko joskus vaikka tehdä yhdessä ruokaa? Lapsetkin viihtyisi paremmin yhdessä leikeissä ja saisi itse tehtyä asioita rauhassa ja juteltua aikuisen kanssa.



Kyllä se oikeasti helpottaa, kun lapset kasvaa. Mutta tässä vaiheessa on varmasti hankalaa. Mieti, mistä voisit tinkiä. Itse jätin esim. opinnot vähäksi aikaa sivuun, kun ei kertakaikkiaan energia riittänyt kaikkeen. Mutta ymmärrän, että ne voi olla myös tärkeä henkireikä. Sillon voisi ehkä tinkiä jostain muusta, vaikka (turhasta) siivoamisesta.



t. 8

Esimerkiksi nuo opinnot, onko niitä pakko juuri nyt suorittaa? Tee mieluummin sinäkin aikana jotain joka rentouttaa ja saa sinut hyvälle tuulelle. Anna itsellesi anteeksi vaikka et pystykään kaikkeen.

vapaaehtoiset jutut ovat tosiaan minulle tärkeitä kun en ole työelämässä. Siivotakin on joskus vain pakko :). Oma päivä silloin tällöin olisi vain niin kiva.



En ole kovin varma tuosta kertomisesta uusille kavereille. He ovat kuitenkin myös mieheni tuttavia, ja en oikein tiedä mitä ajattelisivat, jos tietäisivät meidän tilanteen. En halua aiheuttaa myöskään miehelle harmia. Tiedän kyllä että joillakin on ollut vastaavia tilanteita. Tunnen myös muutamia reissumiesten puolisoita, joten tapaaminen voisi olla ihan hyvä ajatus. Jotenkin sitä helposti lukittuu tänne kotiin kun päivässä on tietty rytmi kerhon ym. takia.



Ap

osaa neuvoa sua ap, mutta haluan vaan sanoa, että sulla on tosi rankkaa, ole armollinen itsellesi. Jossain vaiheessa helpottaa. Voimia!

jo ehdottaa samaa : saisitko mistään ulkopuolista hoitoapua ihan vaikka muutama tunti viikossa? Sukulaisia, ystäviä, mll, abia?



Meillä ei pettämistä, mutta muuta ongelmaa ja väsähdin/ahdistuin tilanteeseen todella paljon. Kävin terapiassa jonkin aikaa, mutta sitten tuntui, että kaikki asiat oli jo käsitelty ja vieläkin oli vähän "huono olo". Sitten sain lähistöltä kivan lukiolaistytön auttamaan kahtena iltana viikossa, joskus viikonloppuina päiväsaikaan. Kävin lenkillä, syömässä ystävien kanssa, elokuvissa jne. Ja se auttoi oikeasti, ihanaa, omaa aikaa! Onnistusiko se sinulle mitenkään?

Itse olen yksinhuoltaja, lapset 2 ja 5-vuotta. Opinnot pitävät mut hengissä, ja lasten päiväkoti. Olen laittanut päiväkotiin myös joskus ihan ylimääräisiä päiviä, jolloin saan olla yksin tai tavata ystäviä. Olisiko se ratkaisu? Ehkäpä muutama päivä viikossa päiväkotia tekisi lapsillekin hyvää kun olisi kavereita ja tekemistä.



Meillä on nyt ihan hyvä rytmi viikoissa, ja asiat sujuvat aika hyvin, pukemiset menee jo OK (poika täytti juuri 5), mutta näin ei todellakaan ole aina ollut. Olen edelleen jokseenkin hermoheikko, mutta siedän enemmän, sillä tiedän sen että esim. maanantaina vien lapset kello 10 päiväkotiin ja menen kahvilaan yksin,luen lehdet rauhassa ja juon kahvit. Sieltä sitten opintojen pariin. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta en jaksaisi kotiäitinä. Tiedän olevani parempi äiti kun saan kehittyä itsekin ihmisenä ja saan omaa aikaa. Voimia sinulle!

Lapset ovat monesti yksi riesa, mutta suuri osa ärsytyksestä johtuu äidin epärealistisista odotuksista. Laske rimaa itsesi ja lastesi kohdalla ja ota huumorilla. Oikeasti karkaileva uhmis on aika hauska, ja jos oikeasti on pakko mennä jonnekin, jätä lapsi joskus pukematta. Anna kävellä pakkasessa pari minuuttia, ja arvelen seuraavan pukemissession sujuvan yhteistyökykyisemmissä merkeissä. Ja usko pois, parin vuoden päästä tilanne on paaaaljon parempi.



Voimia!

"En ole kovin varma tuosta kertomisesta uusille kavereille. He ovat kuitenkin myös mieheni tuttavia, ja en oikein tiedä mitä ajattelisivat, jos tietäisivät meidän tilanteen. "



Ymmärrän, että tahdot olla lojaali miehellesi, jos olette kerran päättäneet mennä eteenpäin pettämisestä huolimatta. Mutta täytyyhän sinullakin olla mahdollisuus jakaa ajatuksiasi etenkin jos olet noin pahassa jamassa ajatustesi kanssa. Ei se puhuminen tarkoita sitä että kaikki pitäisi levittää kaikille tai että sinun pitäisi mollata miestäsi tms. Asioista voi puhua monella tavalla, valita itse mitä kertoo ja mitkä tiedot jättää sivuun.



Älä suojele miestäsi liikaa, nyt tuntuu että ajattelet vaan häntä ja hänen fiiliksiään. Tosiasiahan kuitenkin on että hän on tehnyt väärin sinua kohtaan. Ja sinun pitää vielä peitellä sen teon seurauksia.



Olen itse ollut samanlaisessa tilanteessa, parisuhteessa oli ongelmia, joita en tahtonut levitellä yhteisessä kaveripiirissä, koska toinen osapuoli ei niitä myöntänyt. Se oli oikeasti tosi raskasta, enkä edes tajunnut sitä silloin. Nyt minulla on omia ystäviä, joiden kanssa voin asioista puhua ja oma mieliala on aivan erilainen, kun ei tarvitse hyssytellä ja varoa sanojaan.



Kun itsekseen pyörittelee päivästä toiseen samoja ajatuksia päässään, eikä mikään parane, pahenee vaan, pahat ajatukset saavat ihan kohtuuttomat mittasuhteet. Ja samalla pitäisi vielä jaksaa hoitaa lapset ja talo ja opinnot... Ei hyvä.

Ne kun ovat harvinaisia tällä foorumilla :).



Olenkin hakenut pienemmän nyt syksyksi hoitoon, toiveissa olisi päästä opiskelemaan ja saisi vähän enemmän sisältöä elämään ja rauhaa keskittyä myös omiin asiohin. Isompi menee eskariin. Tiedän että tämä tilanne helpottaa ajan myötä, ja joskus kaikki on muisto vain, mutta välillä kaikki tuntuu niin raskaalta ja puuduttavalta.



Ehkä voisin jutella näistä parisuhteen mieltä painavista asioista kavereille, harkitsen sitä jos tulee sopiva hetki. Ne ovat kuitenkin sellainen taakka, josta ei tunnu pääsevän eroon ja ne vaikuttaa kaikkeen.



Tuokin on totta, että ajatukset alkaa kiertää samaa rataa ja sitten tulee kehiteltyä kaikenlaisia mielikuvia ja merkityksiä asioille, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä pettämisen kanssa. Huomaan, että koko ajan haen merkkejä siitä, että pettääkö mies taas. Hänellekin pitäisi antaa rauhaa eikä kysellä ja epäillä jatkuvasti, vaikeaahan se on.



Ap