Itsetuhoiset ajatukset ja niiden syyt - mitä mieltä olette tästä?

Kannattaa hankkiutua muiden ihmisten seuraan ja hakea vaikka lastenhoitoapua ja myöntää se, ettei tosiaan ehdi ja kykene kaikkeen.

tapahtui mun henkinen kasvuni, jolloin ymmärsin, etten ole täydellinen, en edes voi olla. Sen jälkeen elämä on ollut aurinkoisempaa.

Olen tuota masennusvaihtoehtoakin miettinyt, mutta kriteerit eivät oikein täyty.



ap

jos ei niillä yhtään helpota, niin sitten ehkä on kyse masennuksesta. Ehkä. Stressiäkin kun on eritasoista.

Olen tuota masennusvaihtoehtoakin miettinyt, mutta kriteerit eivät oikein täyty. ap

siinä vaiheessa se on sitten itsestään selvää, kun ei enää jaksa/halua edes sängystä nousta ylös. Sitä ennen olisi jo hyvä hakea apua, mutta en minä osannut...

Noinhan se usein menee.



Tosin omalla kohdalla täytyy todeta, että vuosien saatossa olen huomannut, että kaikkein tehokkaimmin itsemurha-ajatusten vyöryn laukaisee mulla riittävän unen puute, erityisesti jos se käy krooniseksi.



Olen omalla kohdalla analysoinut ajatuksiani ja tunteitani (kertaalleen terapeutinkin kanssa) jo vuosikymmeniä, mutta nykyisin tiedän jo että osittain ne kumpuaa ihan fyysisistä syistä: jollen a) nuku tarpeeksi ja b) saa reipasta määrää liikuntaa ja raitista ilmaa, voi olla varma että muutaman päivän sisällä ahdistus alkaa kummuta, häpeä- ja itseinhoajatukset nostaa päätään ja sitten jossain vaiheessa rupee mielessä pyörimään se (melkein refleksinomainen) kuolemantoive: kun vaan pääsisi pois tuntemasta oloaan näin viheliäiseksi.



Mitä tulee tuohon AP:n mainitsemaan pimeään puoleen... Olen kyllä samaa mieltä tuon ketjussa aiemmin kirjoittaneen kanssa siitä, että masennus, ahdistus ja/tai kriisi voi olla loppujen lopuksi myös tosi positiivisia voimavaroja, kasvun paikkoja. Itselläni alkoi oireilu jo 11-vuotiaana. Ja tosiaan yksi asia minkä olen vuosien myötä oppinut, on se oman pimeän puolen hyväksyminen ihan rehellisesti, kavahtamatta: totta kai minussa on myös heikkouksia, suorastaan jopa moraalittomia, ahneita ja itsekkäitä impulsseja. Se on ihan normaalia. Ihan samalla tavalla kuin että on olemassa myös epäitsekäs, lämmin ja välittävä minä. Käytökseni ja valintani on sitten mun omassa päätösvallassa. Ja tavallaan olen sitä mieltä, ettei ne "pimeät puolet" ole nekään aina yksinomaan negatiivisia: ihminen tarvitsee myös tietyn määrän "entäs minäminäminä?"-tyyppistä itsekkyyttä pitääkseen huolta omistakin tarpeistaan ja jaksamisestaan. Jonkinlainen tasapaino, sellainen kultainen keskitie omien ja toisten tarpeiden välillä on se ideaali (ja aika moni äiti kai venyy vähän liian pitkälle siihen uhrautumisen ja täydellisyyden tavoittelemisen suuntaan).



Tällaisia ajatuksia. :)

Mukavaa lukea toisten pohdintoja tästä. Tuo unenpuutejuttu on kyllä niin totta minullakin. Esim. viime yönä nukuin huonosti ja kas: on ollut inhottavan synkkä aamu.



Minun on vain vielä älyttömän vaikea hyväksyä itsessäni sitä pimeää puolta ja ajoittaisia itsetuhoajatuksia. Minulla ei ole ollut niitä koskaan aikaisemmin, eli tilanne on uusi. Ne vain lisäävät sellaista häpeän ja huonouden tunnetta ja kehä ruokkii itseään. Mutta ei kai tässä auta kuin rehellisyys itselle, vaikka se koville ottaakin.



ap

Sellaista se minullakin on. En siis jauhamalla jauha ajatuksia, mutta joskus ne vain pompsahtavat mieleen otollisessa tilanteessa (=väsyneenä) ja säikähdän niitä itsekin. Eniten olen säikähtänyt, kun pari kertaa todella väsyneenä on tullut ajatuksia paitsi itseni, myös lasten vahingoittamisesta. En tietenkään oikeasti tekisi niin, mutta pelkkä ajatus säikäyttää.

ap

AP, mulle on myös olleet tuttuja noi ajatukset lasten vahingoittamisesta. Tiedän että se on muille ihmisille ahdistavaa kuulla, ja aluksi olin tietysti myös itse ihan paniikissa niiden ajatusten takia, mutta nykyisin osaan suhtautua niihin jo ihan tietyllä tyyneydellä: kaikenlaista outoa ihmisen päähän saattaakin mahtua! Erityisesti väsyneenä, voipuneena, neuvottomana ja/tai tunnekuohun vallassa ne tunteet voi saada tosi epämiellyttävän ajatuksen muodon.



Tiedän kuitenkin vuorenvarmasti (ihan samalla tavalla kuin sinäkin varmaan tiedät omalla kohdallasi), etten ikinä todella tekisi mitään pahaa lapsilleni, enkä ole koskaan tehnytkään.



Kaikkein hankalinta minusta noissa "kielletyissä" ajatuksissa on juuri se niiden tabuluonne - koskaan en ole voinut ääneen keskustella niistä yhtään kenenkään kanssa. Ja sellainen, mitä murehtii ihan vaan itsekseen, tapaa helposti kasvaa omissa ajatuksissa aika möröksi.



Joskus satuin lukemaan kirjaa suomalaisesta kansanperinteestä, ja siinä oli luku joka käsitteli vanhoja kehtolauluja ja sitä, miten niistä monissa lapsia tuuditeltiin kuolemaan, nurmen alle, Tuonelaan jne. Kansanperinteen tutkija esitti oletuksenaan, että keties tämä oli perinteinen (ja yleisesti hyväksytty!) tapa purkaa niitä äitiyden pimeän puolen tunteita: voimattomuutta, ahdistusta, kiukkua lasta kohtaan. Minusta se oli ajatuksena äkkiä kauhean lohdullinen. Kautta vuosien ja vuosisatojen on naiset tunteneet näin - äitiys on ollut rankkaa monille muillekin. Minä en ole mikään vaarallinen, uniikki friikki, vaan (väsyneen) naisen aivot vaan kerta kaikkiaan joissakin tapauksissa reagoi näin. Mutta niiden ajatusten tai mielikuvien ja todellisuuden välillä on valtava, ratkaiseva ero.

Minä olen niistä jutellut miehen kanssa. Aluksi hän vähän säikähti, mutta asiaa hetken sulateltuaan häneltä on tullut paljon viisaita ja lohduttavia sanoja.



Myös hyvälle ystävälleni mainitsin niistä. Hän ei tainnut juuri hätkähtää, mutta jostain syystä pelkäsin pitkään, että hän tekee minusta ls-ilmoituksen kun moista ajattelen. :/ No eipä ole kuulunut, joten tuskin on tehnyt.



Kiintoisaa tuo kansanperinne. Ihan varmasti näitä tunteita on ollut äideillä ennenkin.



ap

Ne on varmaan jokin mielen pakotie ahdistuksesta ulos. Voi olla myös kuolemanajatuksia; mieli alkaa askartelemaan epäilyksissä, että sairastaa jotain vakavaa sairautta, alkaa pohtia omaa kuolemaansa ja toivoa, että joutuisi onnettomuuteen. Ikäänkuin se ratkaisisi ahdistuksen ja poistaisi sen. Masentuneena mä aloin olla varma, että mun perheelle olisi parempi, jos kuolisin tavalla tai toisella, koin olevani taakka mustine ajatuksineni.



Nuo ajatuksesi perhe-elämästä ovat mullekin tuttuja. Olin pitkään kotiäitinä kun oli vakaumus siitä että se on oikein ja hyvää. Olin kaiken aikaa aika ahdistunut ja masentunut tajuamatta sitä. Nyt kun olen myös töissä osan viikkoa, voin paljon paremmin. Nykyään äideiltä vaaditaan hirveän paljon.



Mua on auttaneet myös masennuslääkkeet. Niitä aloittaessa itsariajatukset hetkeksi voimistuivat mutta sitten katosivat kokonaan.