Kauanko kestää toipua avioerosta?

ja tunnen että kaikilta osin en koskaan toivu erosta, vieläkin kun kuulen lapsilta että ex on tehnyt uuden puolisonsa kanssa jotain sellaista jota joskus nuorena yhdessä suunnittelimme tekevämme, sattuu.



Toisaalta olen monessa suhteessa paljon onnellisempi ja tasapainoisempi kuin olin ennen eroa tai edes liiton onnellisina aikoina.



Eihän tämä elämä ole tietenkään vuosiin ollut surua, katkeruutta tai vihaa erosta.



Minusta ei voi antaa mitään aika rajaa että nyt olet toipunut, mutta joskus sitä vaan huomaa että muistaa liitosta myös hyviä asioita.

pikkuhiljaa, ilman mitään dramaattisia pettämisiä tms. Itse kävin melkein koko prosessin läpi jo yhdessäoloaikana ja aloin rakentaa omaa elämää. Ainoa mikä on kestänyt on väsymys- arki yksin lasten kanssa kuormittaa vaikka henkisesti olenkin paljon paremminvoiva kuin liitossa. En jaksa ajatella uutta suhdetta, ehkä kuormituin liian pitkään ex-suhteessani. Ainoa mihin tunnen tarvitsevani vielä aikaa on lepo. Yh-ksi en itseäni edes miellä- isä huolhetii myös lapsistaan ja mulla on hyvä turvaverkko. SE on vähän mihin huomionsa kiinnittää- onko yh sinua eniten määrittävä tekijä? Mä olen kyllä ensisijaisesti nainen, äiti, ystävä, työni tekijä yms. en ole kokenut hetkeäkään kuuluvani johonkin negatiiviseen yh-massaan. Ehkä juttu on katsojan silmässä- jollain on kova tarve määritellä toisia ja nähdä esim. ensisijaisesti tuo yh- koska se saattaa uhata oman elämän turvallisuutta. Kyllä sen elämän yleensä määrittelee ihan muut tekijät kuin huoltajuusmuoto. Paitsi jos siihen itse jää kiinni ja suremaan.

Naisilla kestää keskimäärin 2 vuotta ja miehillä 3 vuotta.

Ai, vai on tämäkin pippeli-pimppi -kysymys eikä ihan tapauskohtainen asia?!

Itse tulin mieheni jättämäksi kun hän löysi minua 16 vuotta nuoremman naisen työpaikaltaan jossa hän oli tämän naisen opettaja. Erosta on nyt 6 vuotta enkä ole vieläkään toipunut siitä. En myös ole seurustellut eron jälkeen enkä uskaltanut lähestyä miehiä romanttisessa mielessä. Nykyisen lapsettoman naisen exmies ei ole ollut kiinnostunut pitämään enää omiin lapsiinsa yhteyttä, joten jopa toipuminen perhe-elämästä on häneltä "onnistunut".

Minulla myös kokemus siitä, että mies hyppäsi heti uuteen suhteeseen ja lasten ollessa isällä lähinnä keskitytään lähinnä reissailuun eri osoitteissa. Olen elänyt tätä helvettiä nyt pari vuotta, tuntuu, että kaikki paska jää minun käsiteltäväkseni. Surkuttelen avioerotilanteessani sitä, että lasten takia en pääse itse eteenpäin - VAIKKA lapset ovat syy, joka elämässä kiinni pitää. Näin surullisen totta se on ( pieniä iloja onneksi löytyy monia :)

Haluaisin tietää, miten lapsesi voivat ja ymmärtävätkö he, että sinun ja exmiehesi välit ovat kireät? Ja mikä on sinun tuntemuksesi lapsista - voivatko lapset oikeasti erosta selvitä ja saavuttaa ehjän minuuden?

Tiedä sitten...

Yhdessä oltiin 20 vuotta ja vieläkin kaipuu menneeseen.



Jostain joskus olen lukenut, että se on keskimäärin 7 vuotta, mutta uskon, että sekä omassani että tuossa tapauksessa täytyy olla kyseessä rakkaussuhde.



Kulissisuhteista toipuu varmaan hetkessä?

Eli kun suhdetta/liittoa 10v, 5v toipumiseen. Lapsilla menee saman säännön mukaan puolet siihen astisesta eliniästä.

rankkaa tämä on :( .



ap

ja millainen avioliitto sinulla on takana. Ex-mieheltä kesti alle kaksi viikkoa eron jälkeen löytää uusi kumppani, mutta itse en voisi kuvitella vieläkään päästäväni miestä lähietäisyydelle ja erosta on sentään jo kolme vuotta. Uskoakseni en toivu erosta koskaan enkä tule sinuiksi halveksitun yh-nimikkeen kanssa myöskään koskaan.

meillä eron syy on miehen pettäminen sekä rinnaikkaissuhteen ylläpitäminen.

Petetty on olo,mutta eteenpäin on mentävä.



ap

miehen pitkäaikaisen rinnakkaissuhteen äkkipaljastuminen. Eron jälkeinen vuosi oli shokkivaiheen vuoksi pahin. Mä elän lapsia varten ja yritän lasten vuoksi kaikkeni. Lapset tosiaan pitää kiinni arjessa. Uutta suhdetta en enää halua, joten mun ei tarvitse enää siltä osin edes yrittää enää uskoa parempaan eikä nähdä enää itseäni naisena, äitinä vain. Se on tosi helpottavaa. Ilkeät kommentit yksinhuoltajista on vaikeinta sivuuttaa, mutta niidenkin osalta varmasti ajan kanssa kovettuu.

Mua eivät kommentit haittaa yhtään, enkä niitä ole kuullutkaan. Pahin ongelma on se, ettei ole miestä tekemään miesten töitä kotona!



En osaa tehdä mitään porakoneella esim...



Jos haluan nauloja seiniin, pilaanko seinät ja ýritän itse, vai onko joku ratkaisu?



Olen aika nätti ja miesten mieleen, joten olen siksi arka pyytämään ketään puolituttuakaan, koska luulisivat heti, että haluan seksiä, mitä en tod. halua!

Minä en siihen suostu. Kaksi vuottakin on liian pitkä aika. Yhden vuoden voin vielä niellä.



Minä erosin 5 kk sitten ja olen tehnyt kaikkeni toipuakseni. Olen käynyt terapiassa, Fisherin eroseminaarin (suosittelen!!!), käyttänyt irrottautumisessa NLP-taktiikoita ja lukenut kaikki mahdolliset kirjat, jotka edesauttavat toipumista.



Pahin on jo takana ja minusta elämä on mukavaa. Nauran enemmän kuin ennen ja odotan innolla tulevaisuutta. Olen levollinen ja rauhallinen. Olen päässyt sen tärkeän vaiheen yli, etten en enää kysy Miksi tämä tapahtui. (Tämä vaihe, hyväksyminen, oli selkeä käännekohta toipumisessa)



Joka aamu olen kuitenkin iloinen, jos tajuan, etten heti herättyäni ajatellut miestä heti ensimmäiseksi. Liian usein näen hänestä unta. Hän kuitenkin useinkin nousee mieleeni ja silloin mielikuvassani purskutan hänen päälleen ketsuppia, jotta hänen naamansa katoaa.

En myöskään voisi ajatella uutta suhdetta. Elän lapsilleni. En tiedä miten voin ikinä luottaa enää kenenkään.



Älkää naiset jääkö odottamaan, että helpottaa. Vaan toimikaa sen eteen, että toivutte nopeammin.



Me olimme yhdessä 20 vuotta. Mies jätti minut toisen naisen takia.

että erosta toipuminen kestää lähes 10 vuotta kohdallani..ei,ei!!

Pitää ajatella positiivisesti,että onneksi pääsin petturimiehestä eroon ja minulla voi olla hyvä elämä lasten kanssa :).



t.petetty minäkin

Mutta sanoisin, että 2-5 vuotta - riippuu tietenkin vähän eron syistä.



Kannattaa antaa aikaa itselle. Muuten ei ole valmis myöhemmin uuteen suhteeseen - tai sitten vie vanhat taakat uuteen suhteeseen.



Löytyykö paikkakunnaltasi Fisherin erokursseja.

Etsi erokirjoja ja hae niistä voimaa jaksaa.



Ota babysteppejä. Pieniä etappeja - älä katso viiden vuoden päähän. Ajattele, että jouluna voit jo niin ja niin paljon paremmin etc. Pienin askelin eteenpäin. Hyvää kevättä! Sillä se tulee joka tapauksessa, voit kuinka pahoin tahansa. Kello käy ja aika kuluu. Ja olosi paranee pienin askelin ( :

nopeasti jos on jo yhdessäolon aikana jotenkin prosessoinut sitä eroa. Tiedä sitten, onko sellainen mitenkään mahdollista?! Oma exänikin väitti niin. Löysi heti lohduttajan itselleen, joskin myöhemmin ymmärsi että kyse oli vain lohduttajasta. Ilmeisesti uusi suhde heti avioeron perään nosti exän jaloilleen, vaikka onhan se muutenkin sellanen feenix-lintu että nousee tuhkasta aina entistäkin ehompana....



Itse taas... no, keskityn lapsiini ja tähän sinkkuelämään, joka ei ole lainkaan hassumpaa kun siihe tottuu. Ero aiheutti tuskaa lähinnä siksi, että meillä oli tuolloin vielä pienet lapset, joita exä surutta kuskasi tämän uuden lohdun luona heti alusta alkaen ja aiheutti muutenkin minulle lasten kautta kaikenlaista mielipahaa.



Omassa eroprosessissani suurin kysymys onkin ollut se, miten erottaa oma erosta johtuva suru ja pettymys niistä tunteista, jotka heräävät lasten puolesta??



Tsemppiä ap:lle ja muille eronneille :)

mies pettänyt ja vannoo, että lopettanut suhteen, eikä halua erota. Mutta enpä tiedä tuleeko tästä enää mitään, tuskin se luottamus enää palaa.

Mua ahdistaa eniten se, koska rakastan kuitenkin vielä miestä, enkä pääse hänestä fyysisesti eroon moniin vuosiin kokonaan, koska on pieniä lapsia ja on pakko tavata niiden takia. Miten siinä voi sitten alkaa unohtaa toista, kun on pakko tavata joka viikko lasten tapaamsiten merkeissä. Tosi ahdistavaa on tällä hetkellä.