Isoja ongelmia miehen kanssa eikä ketään kenelle puhua.

Kuolematoive siis. Se liittyy vain masennukseen, sanoisin minä. Eli käy jossain juttelemassa vaikka itseksesi. Vaikket miestä saisikaan mukaan.



Me päädyimme eroon, kun emme osanneet sopiakaan. Siis ei vain kyetty kommunikoimaan, eikä mies sen jälkeen, kun minä sanoin haluavani eron, tehnyt liikettäkään siihen suuntaan, että olisi halunnut jatkaa. Olisi odottanut jonkinlaista taistelua, jos kerran halusi jatkaa, kuten väitti. Mutta hän löi samoin tein hanskat tiskiin ja lähti. Jäi tunne, että mieskin loppujen lopuksi halusi erota.



Mies jäi katkeraksi n. vuoden verran. Sitten hän totesi, että oli varmaan parempi ratkaisu tämä ero. Lapsista emme tapelleet, emmekä kauheasti omaisuudesta. Annoin miehelle ison osan irtaimistosta. Itse pidin vain omasta mielestä tärkeät jutut. Kuten nojatuolit ja kirjahyllyt.



Lapsista huomaan, että ovat iloisempia mutta vaativampia nykyään. Itse olen iloinen ja naurankin paljon. Ensimmäiset kuusi kuukautta eron jälkeen menivät vähän koomassa ja käytännön asioita hoitaessa. Mutta sen jälkeen heräsin pikkuhiljaa ja tuntuu elämä paremmalle. Toki omaa säätöään on tämä viikko-viikko -hommakin. Edelleen tulee ärsyttäviä asioita hoidettavaksi. Mutta kaiken kaikkiaan kohtuullisen hyvin on mennyt.



Jos olisin voinut, olisin silti halunnut antaa lapsilleni ydinperheen ja lapsuuden yhdessä kodissa. Hetken harkitsin jo etä-äidiksi ryhtymistä, kun mies niin tiukasti piti kiinni omasta oikeudestaan lapsiin. Mutta en minä siihen kyennyt. Ja lapset tuntuvat ainakin tasapainoisilta. Herkästi myös protestoivat, jos on jotain hankalasti, ja olen myös kehottanut ilmoittamaan, jos jokni tuntuu raskaalta.

Asia vaatii vielä omalla kohdallani paljon pohdintaa ja paljon työtä. Aloitan varmaan tuosta terapia-asiasta, ihan itsekseni, kun saan sen vaan ajateltua loppuun asti. Hetkittäin tuntuu, että meillä kuitenkin sujuu se käytännön arki suht hyvin ja mietin miten kamalan vaikeaa kaikki olisi erityisesti lapsille, jos eroaisimme. Isä ei varmasti päästä irti lapsista enkä minäkään pysty sellaista kuvittelemaan, joten johonkin vuorojärjestelyyn mekin joutuisimme. Se olisi käytännössä kovin hankalaa miehen vuorotyön vuoksi.



Ehkä kuitenkin vielä yritän takertua ajatukseen siitä, että tämä olisi vain ohimenevä kriisi. Jospa siitä olisi jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Ainakin se kasvattaa kovasti. Saa nyt nähdä miten tässä käy.



ap

Sitä olisin toivonut omallekin kohdalle. En tiedä, olisiko se ollut niin, jos olisimme pitempään asiaa puineet.



Mutta: erostakin selviää. Vaikka joskus tuntuukin raskaalle ja epäoikeudenmukaiselle. Ja muista, että, jos sinä päädyt toteamaan että ero on se ainoa vaihtoehto, ihan kaikkea ei tarvi ottaa vastaan miehen puolelta. Aseta rajat. Vaikka kuinka vaikealle tuntuisi.



Ensimmäinen ja fiksu askel tietenkin olisi tuo terapia/keskusteluapu. Ulkopuolinen, joka katsoo asiaa ulkopuolisen silmin.



Ero on lapsille vaikea. Mutta ei se helppoa ole sekään, että kotona asuu äiti ja isä, jotka ei kykene keskustelemaan mistään. Jotka puhuu vain lasten välityksellä. Ja murjottaa omissa nurkissaan ja katkeroituu.



Tämä viimeisin kappale siis minun elämästä.



Tsemppiä!

Otin hetki sitten härkää sarvista ja ehdotin miehelle rauhallisesti perheneuvola-ajan varaamista. Sanoin myös, että menen yksin, jos hän ei tule. Mies ihmetteli mitä hyötyä siitä muka on, mutta lopulta suostui mukaan, kun vakuutin hänelle, että ei siitä haittaakaan voi olla! Valitti haitaksi "ajan tuhlausta"(???) ja oli tyrmistynyt, kun puhuin asiasta siihen tyyliin, että siellä varmaan käydään sitten useampi kerta. ("Mitä, tartteeko siellä rampata montakin kertaa?") Mutta pää on nyt auki. Huomenna soitan ja varaan ajan ja uskon nyt, että mieskin sinne lähtee. Yritetään kuitenkin vielä. Eihän siitä ainakaan haittaa voi olla. Jos se ei auta, niin tiedän ainakin, että kaikki on yritetty.



ap, poistuu linjoilta

En kyennyt arvostamaan ja kunnioittamaan miestäni, ja niinhän siinä kävi, että mies vaistosi sen ja haki itselleen naisen, joka katsoi häntä ylöspäin.

Sen neuvon minä sanon, että älä ap ala mielistelemään. Minä tein sitä liki 20 vuotta ajatellen, että näin minä pidän miehen tyytyväisenä. Sen myötä hävitin itsekunniotukseni.

Antakaa nyt hyvät ihmiset neuvoja siihen. Kyse ei ole siitä, että kaipaisin rakkautta, hellyyttä tai palvontaa. Ei suinkaan. Kaipaan sitä, että voisin kunnioittaa miestäni vertaisena kumppanina. Että voisimme keskustella asioista ja kehittyä YHDESSÄ vanhempina. Oppia uutta lasten kasvaessa. Mutta kun ei, en kunnioita miestäni. Lasten kasvaessa olen huomannutm, että olemme yhä enemmän eri mieltä asioista. Sekä lasten kasvatuksessa että elämässä muutenkin. En tiedä olenko itse muuttunut vai onko mies vaiko molemmat. Miehen käsitykset asioista vain eivät sovi minun maailmankuvaani lainkaan. Ja vaikka perustelisin ajatuksiani asiallisesti miehelle, hän ei suostu edes puhumaan asioista muuten kuin omien ajatustensa valossa. Ja valittaa minulle, että minä vaadin kaiken toimivan kuten minä sanon. Ehkä niin, mutta sama pätee mieheenkin. Olemme umpikujassa. Emme vain löydä yhteistä kieltä ylipäätään mistään puhuttaessa, poislukien ehkä kaikista arkisimmat asiat, kuten ruoanlaitto ja pyykinpesu. Miten sitetn selvittää asenneongelma? Kaikki menisi varmaan hyvin, jos hyväksyisin mukisematta miehen näkökulman asioihin. En tiedä olenko sitten aiemmin ehkä "antanut periksi" itselleni tärkeissä asioissa ja nyt, kun mitta alkaa olla muutenkin täynnä, en enää annakaan ja siinä on sitten seinä vastassa. Usein mietin, että en käsitä, miksi menin tuon miehen kanssa naimisiin. En sitä kadu, koska meillä on ihanat lapset, mutta ihmettelen. ap

Otin hetki sitten härkää sarvista ja ehdotin miehelle rauhallisesti perheneuvola-ajan varaamista. Sanoin myös, että menen yksin, jos hän ei tule. Mies ihmetteli mitä hyötyä siitä muka on, mutta lopulta suostui mukaan, kun vakuutin hänelle, että ei siitä haittaakaan voi olla! Valitti haitaksi "ajan tuhlausta"(???) ja oli tyrmistynyt, kun puhuin asiasta siihen tyyliin, että siellä varmaan käydään sitten useampi kerta. ("Mitä, tartteeko siellä rampata montakin kertaa?") Mutta pää on nyt auki. Huomenna soitan ja varaan ajan ja uskon nyt, että mieskin sinne lähtee. Yritetään kuitenkin vielä. Eihän siitä ainakaan haittaa voi olla. Jos se ei auta, niin tiedän ainakin, että kaikki on yritetty. ap, poistuu linjoilta

Olet rohkeampi kuin moni muu hankkiessasi apua! Jos tästä ei ole muuta hyötyä liittonne suhteen, niin ainakin se, että tiedät tehneesi jotain ja enemmänkin...

Olisi kiva kuulla aika ajoin, miten asiat etenevät. Luulenpa, että tämänkin palstan äärellä painiskelee aika moni samojen ongelmien parissa.

Tsemppiä!

t. yksi tämän ketjun vastaajista

mutta minä voisin kertoa toisenlaisen esimerkin.



Meillä oli hyvin vastaava tilanne muutama vuosi sitten ja olin jo täysin varma, että ero tulee ihan minä päivänä tahansa. Ainoa asia, mikä piti meitä saman katon alla, olivat ne lapset. Kunnioitukseni miestä kohtaan oli täysi nolla ja hänen läsnäolonsa suorastaan oksetti. Samaan aikaan ihastuin sitten vielä palavasti toiseen mieheen (ei homma mihinkään edennyt kuitenkaan) ja silloin tuli sanottua kerran jos toisenkin (ja molemmin puolin) todella loukkaavia sanoja.



Nyt on aikaa kulunut kaiken alkamisesta pari vuotta ja taas näen pilkahduksia siitä miehestä, johon alunperin ihastuin. Nyt löytyy taas keskustelua, läheisyyttä ja seksiäkin, tunnen itseni onnelliseksi. Suunnittelemme viikonloppureissua -asia, jota en vielä vuosi sitten olisi pystynyt edes ääneen sanomaan... Pahoja asioita tuli sanottua (ei onneksi tehtyä) ja ne on nyt käsitelty ja anteeksiannettu. Kyllä se pitkä parisuhde on ylämäkeä ja alamäkeä, mutta nyt itse tiedän, että sieltä aallonpohjastakin voi päästä ylös.



Oma "parantumiseni" alkoi siitä, että tunnistin itselläni olevan huonon olon. Kävin muutaman kerran keskustelemassa yksin ammattilaisen kanssa. En tosin mielestäni saanut suurta apua tästä, mutta jonkun ajatteluprosessin se sai käyntiin. Tunnistin, että paha olo johtui pitkälti minun tapauksessani töistä ja se sitten purkautui tyytymättömyytenä koko elämää kohtaan. Minulla auttoi aluksi sellainen, että päätin jäädyttää tilanteen puoleksi vuodeksi. Kirjoitin ylös tuntemuksiani ja päätin, että jos puolen vuoden päästä tilanne on yhtä huono, niin sitten se on menoa. Eli yritin aktiivisesti unohtaa ns. parisuhteen puoleksi vuodeksi ja säilyttää asialliset välit kotona, keskustella vain niistä ruoista ja naapureista :) Aloin pitää parempaa huolta itsestäni, aloitin joogan ja lenkkeilyn jne. Aloin pitää paremmin yhteyttä ystäviini ja sain sitä kautta positiivista energiaa. Jossain vaiheessa huomasin, ettei mies enää varsinaisesti ällöttänytkään ja välillä jo vitsailimmekin jostain.



No, tulipa romaani, mutta halusin tällä sanoa sen, että vaikka maailma tuntuisi täysin mustalta, ei se välttämättä tarkoita että se olisi musta koko loppuelämän. Et menetä mitään, jos otat vielä puolen vuoden aikalisän, etkä ainakaan myöhemmin harmittele sitä, ettet yrittänyt kaikkeasi. Tsemppiä ja paljon voimia!

kauheelta kuulostaa,että toisen toivotaan kuolevan,että asia ratkeisi.Kyllä lapset eron kestää,ehkä sitä toivovatkin jos sen ikäisiä,että ymmärtävät sellaisen mahdollisuuden olevan.Voi raukat ette näy osaavan ajatella lastenne parasta mitenkään.

kauheelta kuulostaa,että toisen toivotaan kuolevan,että asia ratkeisi.Kyllä lapset eron kestää,ehkä sitä toivovatkin jos sen ikäisiä,että ymmärtävät sellaisen mahdollisuuden olevan.Voi raukat ette näy osaavan ajatella lastenne parasta mitenkään.

Kyllä minä ainakin koko ajan ajattelen nimenomaan lasten parasta. Salaiset ajatukset voi tunnustaa täällä anonyymisti, mutta ei se tarkoita sitä, että ne olisivat merkki muusta kuin ahdistuksesta ja vaikeasta vaiheesta elämässä. Yritän vielä pelastaa liittoni ja perheen kokonaisena ja saada parisuhteen jälleen toimimaan, siksi perheneuvolaan.

t. ap

mutta minä voisin kertoa toisenlaisen esimerkin. Meillä oli hyvin vastaava tilanne muutama vuosi sitten ja olin jo täysin varma, että ero tulee ihan minä päivänä tahansa. Ainoa asia, mikä piti meitä saman katon alla, olivat ne lapset. Kunnioitukseni miestä kohtaan oli täysi nolla ja hänen läsnäolonsa suorastaan oksetti. Samaan aikaan ihastuin sitten vielä palavasti toiseen mieheen (ei homma mihinkään edennyt kuitenkaan) ja silloin tuli sanottua kerran jos toisenkin (ja molemmin puolin) todella loukkaavia sanoja. Nyt on aikaa kulunut kaiken alkamisesta pari vuotta ja taas näen pilkahduksia siitä miehestä, johon alunperin ihastuin. Nyt löytyy taas keskustelua, läheisyyttä ja seksiäkin, tunnen itseni onnelliseksi. Suunnittelemme viikonloppureissua -asia, jota en vielä vuosi sitten olisi pystynyt edes ääneen sanomaan... Pahoja asioita tuli sanottua (ei onneksi tehtyä) ja ne on nyt käsitelty ja anteeksiannettu. Kyllä se pitkä parisuhde on ylämäkeä ja alamäkeä, mutta nyt itse tiedän, että sieltä aallonpohjastakin voi päästä ylös. Oma "parantumiseni" alkoi siitä, että tunnistin itselläni olevan huonon olon. Kävin muutaman kerran keskustelemassa yksin ammattilaisen kanssa. En tosin mielestäni saanut suurta apua tästä, mutta jonkun ajatteluprosessin se sai käyntiin. Tunnistin, että paha olo johtui pitkälti minun tapauksessani töistä ja se sitten purkautui tyytymättömyytenä koko elämää kohtaan. Minulla auttoi aluksi sellainen, että päätin jäädyttää tilanteen puoleksi vuodeksi. Kirjoitin ylös tuntemuksiani ja päätin, että jos puolen vuoden päästä tilanne on yhtä huono, niin sitten se on menoa. Eli yritin aktiivisesti unohtaa ns. parisuhteen puoleksi vuodeksi ja säilyttää asialliset välit kotona, keskustella vain niistä ruoista ja naapureista :) Aloin pitää parempaa huolta itsestäni, aloitin joogan ja lenkkeilyn jne. Aloin pitää paremmin yhteyttä ystäviini ja sain sitä kautta positiivista energiaa. Jossain vaiheessa huomasin, ettei mies enää varsinaisesti ällöttänytkään ja välillä jo vitsailimmekin jostain. No, tulipa romaani, mutta halusin tällä sanoa sen, että vaikka maailma tuntuisi täysin mustalta, ei se välttämättä tarkoita että se olisi musta koko loppuelämän. Et menetä mitään, jos otat vielä puolen vuoden aikalisän, etkä ainakaan myöhemmin harmittele sitä, ettet yrittänyt kaikkeasi. Tsemppiä ja paljon voimia!

Vertaistukea parhaimmillaan. Kirjoitat suoraan minun elamastani- tyohuolineen ja kaikkineen...

Kiitos. Toivottavasti meillakin asiat alkaa menemaan parhaimpaan pain.

Tsemppia myos ap:lle.

Kiva kuitenkin kuulla, että kohtalotovereitakin löytyy, kun tuntuu muuten siltä, että on näiden asioiden kanssa niin yksin. Paljon tsemppiä myös sinulle!

29

Vertaistukea parhaimmillaan. Kirjoitat suoraan minun elamastani- tyohuolineen ja kaikkineen...

Kiitos. Toivottavasti meillakin asiat alkaa menemaan parhaimpaan pain.

Tsemppia myos ap:lle.

kauheelta kuulostaa,että toisen toivotaan kuolevan,että asia ratkeisi.Kyllä lapset eron kestää,ehkä sitä toivovatkin jos sen ikäisiä,että ymmärtävät sellaisen mahdollisuuden olevan.Voi raukat ette näy osaavan ajatella lastenne parasta mitenkään.

Kyllä minä ainakin koko ajan ajattelen nimenomaan lasten parasta. Salaiset ajatukset voi tunnustaa täällä anonyymisti, mutta ei se tarkoita sitä, että ne olisivat merkki muusta kuin ahdistuksesta ja vaikeasta vaiheesta elämässä. Yritän vielä pelastaa liittoni ja perheen kokonaisena ja saada parisuhteen jälleen toimimaan, siksi perheneuvolaan.

t. ap

Siis tottakai kuten ap:kin sanoo, on mietitty niitä lapsia, varmaan paljon mitään muuta olekaan mietitty. Itsellänikin tilanne kehkeytyi pikkuhiljaa siihen pisteeseen, että ero tuli. Kun aina ajattelin lapsia ja miestä, pistin itseni sinne jonon hännille. Edelleenkin olen sitä mieltä, että lapsia tottakai pitää ajatella, mutta myös omaa itseäänkin ennen kuin on liian myöhäistä.

Tarpeeksi kun menee mustaksi oma olotila, alkaa tuntua, ettei ole muuta ulospääsyä kuin jonkun kuolema. Anteeksi, että kerroin elämän joskus olevan vaikeaa. Minusta itsestänikin oli hirveää, että kotimatkalla katselin rekkoja ajatuksella, että jos ton kuski sais sydänkohtauksen ja ajais mun päälle, pääsisin tästä. Enkä osannut edes ajatella, että jotain on vialla. Sen verran vaikea oli tilanne. Toivoin siis vain jollain vinksahtaneella tavalla salamaniskua, joka hoitaisi ongelmani alta pois, eikä minun tarvitsisi niihin tarttua.

Joku aiempi kertoi, että oli saanut sitä aikaa, jota minäkin olin pyytänyt. Puoli vuotta omaan elämään keskittymistä. Ei kuulosta pahalta. Minut painostettiin ratkaisuun alta aikayksikön. Toki elämä tuntuu tällä hetkellä paremmalta. Mutta en nyt tiedä, olisiko sen saanut tuntumaan paremmalta toistakin reittiä. Lapset elävät nyt eroperheen elämää.

t. 23 (ainakin)

päiväkirjaan, saat ainakin ajatuksiasi purettua pois mielestäsi.

Vaikeista asioista on monesti helpompaa jutella tuntemattomien kanssa. Saat asioihin hieman perspektiiviä ja asiat jäsentyvät paremmin. Sitten on ehkä aika jutella myös läheisten kanssa...



Eli mikä mättää?

sitä vartenhan me täällä just ollaan!

aina saa kuraa niskaan! :(



Siis joo, kaikki mättää. Pari vuotta on suhde hiipinyt pikkuhiljaa alamäkeä ja nyt ollaan tilanteessa, jossa minä olen lopen kyllästynyt mieheeni ja varmaan mies myös minuun. Itse asiassa koko mies inhottaa minua. Samassa huoneessa oleminenkin tuntuu tukalalta, varsinkin kun pitää lasten takia yrittää olla asiallinen. Akuutti kriisi on ollut päällä viikon verran, ison riidan jälkitilassa mennän. Silloin tuli sanottua - lopultakin - ääneen omat mielipiteet ja tunteet, mutta kieltämättä todella ilkeästi ja riidan kuohuksissa. En usko, että mies sitä ennen tiesi miten huonolla tolalla minun suhtautumiseni häneen on. Nyt varmaan tuntee itsensä hyvin loukatuksi.



Minä haluaisin erota. En halua elää tuon miehen kanssa. En oikeastaan haluaisi edes yrittää. Mies puolestaan ei halua erota ja luultavasti tekisi kaikkensa, jotta ero olisi oikein hankala minulle, mutta olisihan se sitä sitten lapsillekin.



Tilannetta mutkistaa (tai selkeyttää, miten sen nyt ottaa) se, että taustalla ei ole mitään vakavaa ongelmaa, ei väkivaltaa, alkoholiongelmaa, pettämisiä tai muutakaan. Normaalia perhe-elämää ollaan eletty. Lapsille isä on yhtä tärkeä kuin äiti, mikä tietysti puoltaisi yhteiselon jatkumista, jotta lapset saisivat olla molempien vanhempien kanssa. Vuoroviikkosysteemiin en oikein usko.



Ehkä tänne avautuminen toimii hiukan päiväkirjan korvikkeena. Juuri nyt on niin tiukka umpisolmu sekä mielessä että mahassa, että tuntuu, että tämä ei etene suuntaan eikä toiseen.



ap

että me annamme sinulle pohdinta-apua ja vertaistukea. Kerro meille.



Suosittelen myös, että kirjoitat paitsi sitä päiväkirjaa, niin kirjoitat sille miehelle. Jos puhuminen ei toimi.

halua erota, niin luulisi hänen haluavan kiiresti perheneuvollaan, eikö? Voitko heittää pallon hänelle, että hän etsii apua, niin sinun ei tarvitse. Sano hänelle, ettei hän sitä tee, niin lopputuloksena on todennäköisesti ero.

että me annamme sinulle pohdinta-apua ja vertaistukea. Kerro meille. Suosittelen myös, että kirjoitat paitsi sitä päiväkirjaa, niin kirjoitat sille miehelle. Jos puhuminen ei toimi.

Minä olen itse sellainen pohdiskelija, sekä sanallisesti että kirjallisesti. Mies taas ei tykkää selvitellä asioita "liikaa" ja inhoaa sitä, että kirjoitan hänelle. Viimeisimpiä yritykisä mies ei tainnut edes lukea!

ap

halua erota, niin luulisi hänen haluavan kiiresti perheneuvollaan, eikö? Voitko heittää pallon hänelle, että hän etsii apua, niin sinun ei tarvitse. Sano hänelle, ettei hän sitä tee, niin lopputuloksena on todennäköisesti ero.

Tai ainakin viime kädessä itse varata aika perheneuvolaan, ilmoittaa se miehelle ja sanoa, että tulee paikalle, jos ei halua erota.

ap