Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten te olette henkisesti selvinneet läheisen huumeongelmasta?
18.03.2011 |
Mua jotenkin niin paljon ahistaa, tuntuu että sydämestä ottaa ja ajatuksissa ei pyöri nyt mikään muu. Ruoka vaan yököttää, tekis vaan mieli istua röökillä. Tää on jotenkin niin rankkaa. Ihan kuin kokoajan oottaisi koska tule puhelu että henki on lähtenyt. Kyse on sisaruksestani.
Oli vuoden verran kuivilla, nyt merkit on taas siihen suuntaan että kovaa menee, viimestään kohta.
Kommentit (11)
Muuten ei selviä. Tuki ja apu ei auta, kun toinen ei halua ja väkisin et voi tyrkyttää. Ainoa vaihtoehto on ollut "hylkääminen", ihan vaan oman jaksamisen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuten ei selviä. Tuki ja apu ei auta, kun toinen ei halua ja väkisin et voi tyrkyttää. Ainoa vaihtoehto on ollut "hylkääminen", ihan vaan oman jaksamisen takia.
Mietinkin, että kuinka kauan vie että hyväksyn sen tosiasian, että kohta kuulee jotain kauheeta ja kannattaa etäisyyttä ottaa. Haluaa uskoa hyvään, mutta pelottaa että sitten taas tippuu ja korkealta. Ei voi luottaa mihinkään hänen sanomisiin jne. Mikä siinä elämäntyylissä on sitä, että he haluavat sitä jatkaa? Siis niin paljon asioita joita ei voi ymmärtää. Miettii kokoajan että missäköhän se nyt on ja keltä saa turpaan jne. Kyseessä niin rakas sisarus. Miten pystyä unohtamaan jne. Vaikeita asioita.
Mietinkin, että pitäs varmaan mennä puhumaan jollekkin ammattiauttajalle. Alkaa vaikuttamaan jo niin paljon omaan perhe-elämään.
ap
mutta sisaruksen päihdeongelma on kyllä muuten tuttua. Tiedän tuon tunteen kun on pala kurkussa ja kaiken lamaava voimattomuuden olo. Oma läheiseni ollut vuosien varrella välillä aika pahassa kunnossa päihteiden takia. Viikkoja välillä etsitty, missä on ja onko elossakaan. Aina tuntuu kuitenkin jaloilleen putoavan. En osaa antaa neuvoja valitettavasti kun en ole itsekään oppinut asian kanssa elämään. Täytyy vain yrittää selvitä ja toivoa parasta. Sen olen huomannut että puuttuminen ja moralisointi ei auta vaan ajaa avuntarvitsijan vain kauemmas. Rankkaahan se on. Kaikki myötätuntoni sinulle ja läheisellesi!
Muuten ei selviä. Tuki ja apu ei auta, kun toinen ei halua ja väkisin et voi tyrkyttää. Ainoa vaihtoehto on ollut "hylkääminen", ihan vaan oman jaksamisen takia.
Ensin kasvattaa kuoren, sitten panssarin ja lopulta muurin. Ja kun se pelätty puhelu sitten tuli, se ei enää tuntunutkaan niin pahalta, kun puolet surutyöstä oli tehty jo etukäteen...
kaverin parisuhdetta, jossa toisella osapuolella lähti käsistä. Kaveri oli itsekin ihan rikki, mutta pystyi hakeutumaan yksityiselle puolelle itse juttelemaan ja sieltä saamansa tuen avulla katkaisi siteet ja lakkasi toisen elämäntavan rahoittamisen ym. Tuntui kamalalta katsoa sivusta, enkä voi kuvitellakaan että millaista tuo olisi, jos kyse olisi perheenjäsenestä.
Sen käsityksen sain, että toista voi tukea vasta sitten, kun tämä on itse päättäny olla kuivilla. Muuten se tuki voi vaan mahdollistaa sitä kierrettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta sisaruksen päihdeongelma on kyllä muuten tuttua. Tiedän tuon tunteen kun on pala kurkussa ja kaiken lamaava voimattomuuden olo. Oma läheiseni ollut vuosien varrella välillä aika pahassa kunnossa päihteiden takia. Viikkoja välillä etsitty, missä on ja onko elossakaan. Aina tuntuu kuitenkin jaloilleen putoavan. En osaa antaa neuvoja valitettavasti kun en ole itsekään oppinut asian kanssa elämään. Täytyy vain yrittää selvitä ja toivoa parasta. Sen olen huomannut että puuttuminen ja moralisointi ei auta vaan ajaa avuntarvitsijan vain kauemmas. Rankkaahan se on. Kaikki myötätuntoni sinulle ja läheisellesi!
että sama se on pikä päihdeongelma on. Tosin huumausaineet on niin paljon vaarallisempia ja niihin liittyy paljon velkaantumista ja hämärissä piireissä pyörimistä. Se on niin raakaa.
Vaikea hyväksyä, että samoista lähtökohdista oleva ihminen on ajautunut noihin piireihin.
Meillä auttoi se, että kerroin äidille ja hän tuli mukaan voimallisesti kriittisellä hetkellä. Siis kun veli oli jo ajautunut kaikenlaisiin ongelmiin (velat, poliisi jne.). Äiti jaksoi painaa ja painaa. Hän on ollut sen verran hyvä äiti, että loppu viimein varmaan se auttoi, kun veljeni tajusi, mitä tämä tekee äidille ja tietenkin myös hänen tyttöystävälleen ja koko perheelle. AVOIMUUS oli se tärkein juttu meillä ja niin velikin kertoi jälkeenpäin. Häpeä pitää poistaa ja asioista pitää keskustella avoimesti. Myös sen korostaminen, että hänellä on ihmisiä jotka välittää kovastikin. Kaikilla narkkareilla ei enää ole, koska monet kypsyvät matkan varrella. SINNIKKYYS, että vaikka sieltä tulee vittuilua ja ties mitä valheita vastaan, jaksaa vain jatkaa. Ja sanoo suoraan, ettei mulle tarvitse valehdella silloin kun tilanne on ilmiselvästi jotain muuta kuin mitä väittää. Silloin pitää erityisesti keskustella kun on niitä selvempiä aikoja. Eli ääretön REHELLISYYS olisi tavoitteena puolin ja toisin. Loppuviimein ehkä myös ikä alkaa auttaa kun aikuistuu oikeasti. Kun vaihtoehtoina ei ole kuin vankila, kuolema ja sitä ennen velkojien ikävät teot. Tuo näitä vaihtoehtoja esiin. Ja että hänellä on HYVÄKIN VAIHTOEHTO, missä te tuette ja teette kaikkenne auttaaksenne. Mutta loppu viimein toki se on oma tahto ja motivaatio, mitkä ratkaisevat. Loputtomasti ei kukaan voi ulkoa päin motivaatiota tuoda. Mutta sen voit tuoda esiin vaikka kirjoittamalla maili tai kirje, miten pahalta ja pelottavalta tämä teistä muista TUNTUU. Miten saatte pelätä, itkeä ja stressata asiasta. Ei syyllistäen, vaan niin, että tämä tuntuu teistä pahalle ja miksi se tuntuu - koska pelkäätte menettävänne rakkaan ihmisen jne.
Tsemppiä!! Tiedän miltä susta tuntuu ja toivon teille kaikkea hyvää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistaa vieläkin, vaikka ÄITINI on olut kuivilla jo useamman vuoden.
Äitini on aina ollut ulospäin täysin normaali työssä käyvä perheen äiti... voi luoja mitä luurankoja ihmisillä voikaan olla kaapeissa, ettei kukaan huomaa?!?!
Äitini käytti amfetamiinia (ja poltti pilveä). Aluksi käyttö oli satunnaista, mutta lopulta pää pöllyssä meni kaikki viikonloput ja lomat... tiedä häntä, vaikka olisi käyttänyt viikollakin?
Kun asia minulle selvisi, taisin olla 17 v. ja seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa. Olen nyt 30 v. Onneksi minä pystyin puhumaan miehelleni ja hän oikeasti ymmärsi ja tuki minua eikä jättänyt, kuten moni muu olisi voinut tehdä ajatellen, ettei halua olla minkään narkkarin tyttären kanssa. Muutin aika pian pois kotoa, en voinut asua siellä, koska olin niin vihainen ja täynnä inhoa. Kuluin melko pitkään, etten ollut äitini kanssa kovinkaan läheisissä väleissä, soittelimme ja tapasimme silloin tällöin kyllä, mutta emme puhuneet "siitä" asiasta mitään.
Joskus sitten istuimme porukalla iltaa ja rupesin itkemään muutaman oluen jälkeen ja kysyin äidiltäni, että mikä ihme hänet ajoi siihen... ei hän sitä oikein osannut selittää sen kummemmin=( Vannoi kuitenkin, että se kaikki on jo taakse jäänyttä... ja siltä se hetkellisesti vaikuttikin.
Kunnes taas jostain epämääräisestä käytöksestä huomasin, että taas mennään=(
Mieheni sanoi sitten kerran esikoisemme jo synnyttyä, ettei äitini saa tavata lapsiamme, jos jatkaa narkkaamista vielä.
Itse olin uhkaillut ja tehnyt vaikka mitä, mutta vasta mieheni sanat herättivät hänet. Äitini pyyhki kaveripiiristään (jos niitä kavereiksi voi kutsua) melko suuren osan pois ja selvisi suosta pitkän taistelun jälkeen. Kokoajan olin hänen tukenaan...
Kun hän oli ollut n. viisi vuotta täysin kuivilla (ei siis edes pilvenpolttoa) diagnosoitiin hänellä rintasyöpä, jolloin äitini todella katui kaikkea tekemäänsä. Äiti syyllisti itseään todella paljon, ja on edelleen varma, että syöpä johtui juuri kaman käytöstä... no, sitähän ei kukaan voi koskaan tietää.
Nyt minulla on kuitenkin maailman paras ja läheisin äiti, jonka kanssa jaan kaiken. Tämä kaikki kärsimys lähensi meitä todella paljon=)
Ahdistaa vieläkin, vaikka ÄITINI on olut kuivilla jo useamman vuoden.
Äitini on aina ollut ulospäin täysin normaali työssä käyvä perheen äiti... voi luoja mitä luurankoja ihmisillä voikaan olla kaapeissa, ettei kukaan huomaa?!?!
Äitini käytti amfetamiinia (ja poltti pilveä). Aluksi käyttö oli satunnaista, mutta lopulta pää pöllyssä meni kaikki viikonloput ja lomat... tiedä häntä, vaikka olisi käyttänyt viikollakin?
Kun asia minulle selvisi, taisin olla 17 v. ja seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa. Olen nyt 30 v. Onneksi minä pystyin puhumaan miehelleni ja hän oikeasti ymmärsi ja tuki minua eikä jättänyt, kuten moni muu olisi voinut tehdä ajatellen, ettei halua olla minkään narkkarin tyttären kanssa. Muutin aika pian pois kotoa, en voinut asua siellä, koska olin niin vihainen ja täynnä inhoa. Kuluin melko pitkään, etten ollut äitini kanssa kovinkaan läheisissä väleissä, soittelimme ja tapasimme silloin tällöin kyllä, mutta emme puhuneet "siitä" asiasta mitään.
Joskus sitten istuimme porukalla iltaa ja rupesin itkemään muutaman oluen jälkeen ja kysyin äidiltäni, että mikä ihme hänet ajoi siihen... ei hän sitä oikein osannut selittää sen kummemmin=( Vannoi kuitenkin, että se kaikki on jo taakse jäänyttä... ja siltä se hetkellisesti vaikuttikin.
Kunnes taas jostain epämääräisestä käytöksestä huomasin, että taas mennään=(Mieheni sanoi sitten kerran esikoisemme jo synnyttyä, ettei äitini saa tavata lapsiamme, jos jatkaa narkkaamista vielä.
Itse olin uhkaillut ja tehnyt vaikka mitä, mutta vasta mieheni sanat herättivät hänet. Äitini pyyhki kaveripiiristään (jos niitä kavereiksi voi kutsua) melko suuren osan pois ja selvisi suosta pitkän taistelun jälkeen. Kokoajan olin hänen tukenaan...
Kun hän oli ollut n. viisi vuotta täysin kuivilla (ei siis edes pilvenpolttoa) diagnosoitiin hänellä rintasyöpä, jolloin äitini todella katui kaikkea tekemäänsä. Äiti syyllisti itseään todella paljon, ja on edelleen varma, että syöpä johtui juuri kaman käytöstä... no, sitähän ei kukaan voi koskaan tietää.Nyt minulla on kuitenkin maailman paras ja läheisin äiti, jonka kanssa jaan kaiken. Tämä kaikki kärsimys lähensi meitä todella paljon=)
Oma äitini ei tuota pystynyt lopettamaan. Usein olen toivonut, että äitini olisi mieluummin kuollut kuin narkkari. Ei ole käynyt töissä yli kymmeneen vuoteen eikä varmasti pystykään enää. On vasta 50v. Suru, viha, epätoivo, sääli ja luovuttaminen on olleet "ysäväni" useita vuosia. Nykyään osaan elää omaa elämääni oman perheen kanssa. Joskus vieläkin itken, kun muistelen menneitä ja äitiäni silloin kun hän ei ollut vielä koskaan huumeisiin koskenut. Vihaan huumeita.
Ap:lle jaksamista. Älä tuhlaa kaikkia voimiasi sisareesi. Elä omaa elämääsi. Käy vaikka keskustelemassa ammattilaisen kanssa ja purkamassa ahdistustasi. Et ole vastuussa sisaresi elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
ne huumeongelmat on suemessa vai niin harvinaisia ettei kellään ole kokemuksia? Hyvä niin teille, ei ole herkkua ei!
Olisi vain ollut kiva kuulla neuvoja, alkaa paukut loppua!