Olen lukenut tänään tosi ahdistavaa kirjaa, että ihan pahaa tekee.

Ja pahinta tässä on se, että se on mun oma päiväkirja.

Nuoruuden juttuja, siis.

Aloin lukea kun aattelin, että on aika hävittää ne päiväkirjat.

Mutta: onko kukaan lukenu vanhoja päiväkirjojaan? Hävititkö? Kannattiko lukea vai ei?

Tässä vaiheessa tuntuu, ettei kannata lukea, tulee vaan kauheen ahdistunut olo, ja se sentään kertoo mun omasta elämästä ja sen hetkisistä tunteista ja ajatuksista!

Mulla ne päiväkirjat myös odottaa tuolla että poltanko vai en. Musta tuntuu etten halua niitä koskaan lukea, enkä varsinkaan halua että kukaan muu niitä lukee, eli siksi ne varmaan kannattaisi polttaa. Miksi sitten en ole niitä polttanut...? Voisko siitä olla joskus jotain hyötyä/iloa itselle jos niitä joskus vielä tulisi luettua? Kun oikeestaan tekisi mieli vain unohtaa ja jättää taakse pitkät pätkät elämää joka on kirjoitettu niihin päiväkirjoihin.

Mulla muutenkin on ollut tapana kirjoitella päiväkirjaa lähinnä vaikeina aikoina. Silloin kun elämä on sujunut hyvin, ei ole ollut tarvetta kirjoittaa.

sen äiti oli vakavasti sairas mieleltään... ehkä skitsofreenikko tms. ei silloin osattu diagnosoida tai auttaa, vaan sai tehdä lapsia ja laiminlyödä heitä. sairas nainen siis, ei paha tahdostaan. näin daignosoin kun kirjan luin n. 10v sitten englanniksi ja silloin siitä puhuttiin briteissä paljon.

Poikani Kevin oli kamalan ahdistava, mutta pakko lukea loppuun. Fiktiotahan se on, mutta todentuntuisesti kirjoitettu.





Omat päiväkirjani nuoruusvuosilta ovat kamalia vain sen vahvan nolouden takia, minkä ne aiheuttavat. Olen kyllä ollut "teinixeistä teinixein". Kaikkea hölmöä sitä nuoren ihmisen päässä liikkuukin! En silti raatsi heittää niitä kirkjoja pois, toivon vain, ettei kukaan vieras niitä löydä ja lue!:)

kirjan, samoin hänen siskonsa kirjoittaman, mutta se ei ole yhtä hyvin kerrottu. Leevin kirjan on kirjoittanut toimittaja Ulla Appelsin.



Uskomattoman ahdistava tarina ja kuitenkin tiedän, että joka sana on totta. Ei kyllä meinannut uni tulla, kun vielä illalla luin sen kohtauksen, kun Leeviä peloteltiin, että piru hakee hänet yöllä, oli 5v. silloin. Kamalaa!



Nyt hän on 79-vuotias aivan ihana ihminen!

Kuulemma tosi mukava ihminen. Tämä tuttu eoi ole paljon kuullut aikanaan koko Kartanolaisista, vaikka Leevin kanssa onkin ollut tekemisissä.

Lentänytkin...

vielä tänäpäivänäkin viedään terve järkistä

ihmistä kuin pässiä narussa,itse ei

tää narutettava ymmärrä.Sairastuu loppu elämäksi

kunhan menee aikaa,,jutut ovat jo sitä luokkaa

nyt.Aikuinen parhaassa iässä,heikoin on helppo

saalis narsistille.Narsistin kynsistä pitää lähteä

äkki pois jos huomaa siihen joutuvansa.

Kyllä tämänkin narsistin ympäriltä on ihmiset kaikkonneet,paitsi uhrit,muutamat.

HYI SAA...NA. Tätä on kartanolaisten kasvatus???

Se kirja teki pahaa

Tämä on tarina eräästä pojasta ja hänen lapsuudestaan.

Itseasassa tämä kirja on toimittajan kirjoittama, mutta kertoo enimmäkeseen yhden pojan lapsuudesta. Onko sellaista voinut ollakaan! Sitä hän ihmettelee itsekin. Nyt tämä silloinen poika on vanha mies. Ja miten ympäristökin ollut mukana tässä tai "ei tiennyt".

kirjan nimen ja kirjoittaja, ihme pihtausta :o

Lapsuus lahkon vankina

Leevi K. Laitisen tarina. Toimittanut sen on joku Appelsin (kirja on nyt toisessa huoneessa).

Aivan hurjaa elämää on tuo ihmispolo joutunut lapsena elämään! Huh!

Itkin välillä aivan solkenaan, kun luin sitä.



Pitää varmaan mennä se elokuvakin katsomaan silkasta masokismista. Tai oikeastaan senkin takia, ettei unohtaisi, että näitä laiminlyötyjä lapsia on joka puolella.

millainen tuon kirjoittajan lapsuus oli?

kartanolaisten kasvattina?

Mitä pieksämistä ja mitä "kasvatukeinojs" muuten! Ja omat vanhemmat asui muutaman kilometrin päässä suuren osan aikaa ja heidätkin pakotettiin mukaan juoneen...

novellikokoelma. Ahdistavia tarinoita, mutta niin hyvin kirjoitettu, että on pakko lukea vaikka kyynelten läpi.



Se tekee oikeastaan vain hyvää, koska olen suorittanut ja selvinnyt niin kauan, että olen unohtanut miten itketään. Hyvä että kirja edes avaa oven johonkin "vanhaan sieluun". ohis

lapsi otettiin (vanhempien luvalla) pois kotoaan 4-vuotiaana. Hänestä tehtiin lapsisaarnaaja, jonka piti jaksaa saarnata ja itkettää kuulijoita illasta toiseen ja olla pitkillä matkoilla mukana aikana ennen sotia.

Hänen kasvatttimuutama naisihminen. Kartanolaisuuden pääjehu Alma Kartano ja hänen taustajoukkonsa. Kaikesta mahdollista Leevia pieksettiin iham mahdottomasti. ja vaikkei olisi mitään tehnytkään niin pieksettiin. Syytettiin 5-vuotiasta huoraamisesta jatkuvasti ja pieksettiin ja peloteltiin hurjilla helvetin ikuisilla tulilla. Leikkiä ei saanut koskaan. Kouluue ie päässyt normaalisti ollenkaan.

Välillä muutetiin toiseen paikkaan ihan ylläteeäen, mutta sama meno jatkui.

Lopulta poika pääsi karkaamaan pois yhteisöstä 18-vuotiaana (en ole vileä sihan siinä asti kirjassa). Ihmeen selväjärkiseltä mies myöhemmin vikuttaa kuitenkin, osaa olla sarkastinenkin lapsuutensa asioihin.

Tuon Alma Kartanon mielestä jo naimisiin meno oli suurta huoraamista. Lasta kuitenkin käyttivät sarnaajanaan, kun joku toinen oli hänet heille tehnyt. Myös Leevin sisko oli tuolla hurjassa talossa mukana.

Satuin muuten näkemään kerran tv:ssa tuon Leevi Laitisen kertomassa tästä kartanolaisuudesta. Surku mikä elämä hänellä olikaan lapsena. Onneksi sai rakastavan vaimon myöhemmin ja pystyui vielä elämään hänen kanssaan.

Ja pahinta tässä on se, että se on mun oma päiväkirja.

Nuoruuden juttuja, siis.

Aloin lukea kun aattelin, että on aika hävittää ne päiväkirjat.



Mutta: onko kukaan lukenu vanhoja päiväkirjojaan? Hävititkö? Kannattiko lukea vai ei?

Tässä vaiheessa tuntuu, ettei kannata lukea, tulee vaan kauheen ahdistunut olo, ja se sentään kertoo mun omasta elämästä ja sen hetkisistä tunteista ja ajatuksista!

Pitänee etsiä tuo kirja.

tarinan HS:n kuukausiliitteestä joku aika sitten ja oli kyllä todella ahdistavaa luettavaa. Kirjaa en ole edes tohtinut aloittaa. Lasta pieksettiin tolkuttomasti, pidettiin mm. tulikuuman saunan katossa kunnes taju meni jne. jne. Ja tätä kolmevuotiaasta eteenpäin siihen saakka kunnes pääsi karkuun. Aivan järkyttävä tarina (etenkin kun itsellä suloinen kolmevuotias poika), mutta jotenkin tämä mies on siitä huolimatta kasvanut ihan tervepäiseksi aikuiseksi, toiminut yrittäjänä, löytänyt puolison jne.

järkyttävä! Kauan sitten aloitin sitä, sitten tuli pitkä tauko kunnes päätin katkaa. Pääsin loppuun ja hyvä se on loppuun lukeakin. On vaan niin ahdistava,surullinen....Tuli aina mieleen mennä rutistamaan ja hellimään omaa poikaa.