Hirviö on tullut meille takaisin. Äidin voimat loppuvat.

Meillä poika täytti juuri neljä vuotta ja raivareita on edelleen päivittäin. Viskelyä, huutamista, kiukuttelua, vedellä lotraamista kun selän käännän...olen myös ihan poikki. Lisäksi olen miltei yksinhuoltaja kun mies rakentaa taloa ja hoidan samalla myös yksivuotiasta pikkusiskoa. Edelleen lohdutan sinua, että olen ollut kuukauden pikkukuumeessa poskiontelotulehduksessa joten me ei ole päästy edes leikkipuistoon tms. jossa isoveljen raivarit saattais helpottaa. :-(



Meillä toimii parhaiten uhkailu, hävettää myöntää. Jos uhkaan laittaa parhaan pikkuauton hyllylle, loppuu pahanteko. Joskus näen, että raivo kertyy ikään kuin päivän aikana, joten lopulta näen, että jostakin se riita on aloitettava että raivon saa ulos, ja jostain se sitten aina alkaa. Sitten lapsi huutaa ja raivoaa hetken ja annan hänen itkeä pahan mielensä ulos. Sitten on taas säyseämpi.



Ja tämä sama kaveri sanoi eilen mulle: Äiti, sinä olet kaunis prinsessa. Että näissä on molemmat puolet...



Jaksamista!

Isoveli oli samaan ikään kyllä leppoisampi tapaus. Meillä siis tyttö kiljuu/huutaa (huutoa ilman sanoja), kun jokin asia harmittaa. Joskus jää vänkäämään ja jankkaamaan. Yleensä tämä kiukuttelu johtuu siitä että tyttö on ehdottomasti omasta mielestään oikeassa tai tuntee turhautumista (kun jokin asia ei onnistu, minkä hän omasta mielestään osaa). Lisäks " ison" tytön elkeistä huolimatta tyttö haluaa olla joskus " pieni" (leikkii vauvaa ja haluaa palvelua). Eli yleensä näille huudoille ja kiukkuamisille on aika selkeä syy, vaikka monesti meidän vanhempien mielestä on turha asia, tytölle ne kuitenkin ovat isoja asioita. Ja näistä kiukuista huolimatta tyttö kyllä käyttäytyy suurimman osan ajasta hyvin, eli ei niitä kiukkuja niin usein kuitenkaan tule, vaikka siltä joskus tuntuukin.



Tuntuu että teillä poika purkaa aika fyysisesti kiukkuaan. Tavaroiden heittely ym. ei meillä esim. ole ollut sallittua ja jos joskus lapset sellaista olisivat tehneet, niin siitä olisivat lähteneet " jäähylle" omaan huoneeseen. Tyttömme tavasta huutaa kiukkuisena sitten näkyy miten itse suhtaudun huutamiseen ihmeen sallitusti... Eli mitä jos pojan kanssa juttelisitte siitä mikä on sallittua (kysele vaikka pojalta tietääkö mitä saa suuttuneena tehdä ja mitä ei ja anna vaikka esimerkkejä) ja mikä ei ja kertoisit että ei sallitusta tekemisestä yhden kiellon ja varoituksen jälkeen joutuu jäähylle rauhoittumaan. Samalla voit myös kertoa mitä poika voi tehdä kun kiukuttaa. Sitten käytännössä kun kiukkua tulee ja jos tekee ei sallittuja asioita, niin kiellä ja selitä miksi asia on kiellettyä ja varoita jossei lopu, niin joutuu jäähylle. Jossei usko, niin laita jäähylle rauhoittumaan. Sitten kun on rauhoittunut, niin juttele pojan kanssa mikä kiukutti ja yritä pukea pojan tunteita sanoiksi, jos hän ei osaa. Olisi hyvä jos poika itse kuitenkin oppisi puhumaan noista kiukuttavista asioista. Sitten yhdessä voitte yrittää keksiä ratkaisun miten tilanteen saan ratkaistua ilman kiukkua.



Olisiko tuo toimiva ratkaisu teillä? Meillä yritän puhua lapsen kanssa kiukusta ja miettiä sopivia ratkaisuja yhdessä lapsen kanssa noihin tilanteisiin. Näin lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan ja oikean tavan koordinoida kiukun tunteitaan. Lisäksi kun pitää selkeän tavan esim. tuosta jäähystä, niin lapsikin tietää jo että ei voi tehdä mitä tahansa ilman seuraamusta. Lisäksi jäähyssä on se hyvä puoli, että kun lapsi ehtii rauhoittua sillä aikaa, niin ehtii äitikin (jos itselläkin pinna meinaa palaa).



Eli selkeät säännöt mitä saa tehdä ja mitä ei ja vanhempi vahtimaan toteutumista. Lisäksi tunteiden opettelua yhdessä lapsen kanssa ja samalla myös oikea tapa purkaa kiukkua. Tuskin se kiukku siihen loppuu, vaan sen kanssa sitten jokainen meistä elää loppuelämänkin, toivottavasti vain osaten oikeat tavat käsitellä ja purkaa kiukkua.

Kyllä lapsi oppii nopeasti tarkoittaako vanhempi todella mitä sanoo vai uhkaileeko uhkailun vuoksi. Eli kyllä " rangaistuksena" voi hyvin käyttää asiaan liittyvää loogista rangaistusta, kun:

*esim. heittelee leluja (juuri esim. autoa), niin sanoo että lelut ei ole heittelyä varten ja heittelystä menevät rikki ja osuessaan satuttavat toisia, sekä sanoo että jos leluja heittelee, niin äiti ottaa lelut (vaikka ne mitä heittelee) pois kaapin päälle. Ja sitten jos ei usko, niin lelut on myös otettava pois. Luultavasti seuraavalla kerralla uskoo pelkästä uhkauksesta.

eli poika täytti syyskuun lopussa 4v ja tekee välillä ihan hirveitä. Mies on viikot poissa muualla töiden takia ja olen kotona tämän 4v ja hänen pikkuveljensä kanssa joka on 1v5kk sekä odotan vauvaa viikolla 34. Välillä meinaa olla tukalaa mutta toi uhkailu - ja myös totetus toimii meilläkin.



Joko on joskus kertonut, että vois antaa lapsen valita 10 tärkeintä leluaan ja sit ottaa niistä yhden kerrallaan pois jos lapsi ei tottele. Voisin tuota kokeilla itekkin..



Tsemppiä meille ketkä painitaan uhmisten kanssa. Tämä 4v uhma on aivan jotain muuta kuin se 2v uhma jota luulin sillon joskus pahaksi.. =)



-Anu

Meillä todellakin tehdään sitten niinkuin uhataan: eilen viimeksi lähti lempirekka-auto hyllylle jäähylle hetkeksi ja sitten pääsi pojalla itku. Kerran olen (kamala äiti...) viskannut yhden roska-auton myös pihalle kun mikään muu ei auttanut. Siihen loppui pojan riehuminen! Minulla on paha tapa itsekin hermostua kun toinen kiukuttelee, joten on helpompi itselläni ikään kuin tarttua johonkin autoon kuin että tarttuisin poikaan. Jäähykin on tosi tehokas kuten Insinööriäiti kuvaili. Meillä on nyt vaan vähän hankala järjestää kun asutaan raksan takia niin ahtaalla, enkä henno laittaa poikaa yksin kylpyhuoneeseenkaan jäähylle.



Lempeä mutta äidiltä pinnaa vaativa vaihtoehto on se, että kun lapsi riehuu, miettii miksi hän riehuu. Meillä poika riehuu kun ei saa huomiota, ei ole tekemistä tai ikävöi raksalla olevaa isiä. Silloin auttaa se, että otamme ison läjän kirjoja ja luen ne kaikki pojalle ja pikkusiskolle. Lukuhetki rauhoittaa, mutta sitä ennen pitää itse pystyä rauhoittumaan, ja se on minulle ainakin vaikeaa.



Koitetaan jaksaa näiden kanssa. Joku sanoi, että mitä isompi lapsi, sitä isommat ongelmat ja niinpä se taitaa mennä...mutta hei, jos nämä ei sitten riehuis teineinä??

aikaisemmin tyttö oli kiltti ihana kullan nuppu...nykyään hänellä menee pienemmästäkin herne nenään,kaikki pitää saada nyt ja heti,huutaa,nimittelee,lyö,tönii, repii, ulisee ,kiljuu ja viimeaikoina mukaan tullut myös potkiminen ja sylkeminen, sen kurjan tavan " oppinut" kerhossa äskettäin...=(

Meillä on käytössä uhkailu ja jäähypenkki, uhkailu esim tavaran pois ottamisella toimii useimmiten ja jos se ei toimi niin sitten jäähylle. meillä jäähyllä istutaan eteisessä(mahd tylsä paikka) kunnes annan luvan tulla pois, jostain ohjeeksi sain että niin monta minuuttia jäähyä kuin ikääkin on! aikaisemmin oli jäähy meidän makkarissa mutta nyt kun meillä on myös pieni vauva, jouduimme siirtämään jäähyn muualle ja eteinen toimii ihan hyvin vaikka ei olekkaan erillinen tila.

samat uhkailu /jäähypaikka jutut pätee myös 2 1/2 vuotiaalle...jolla on myös meneillään oma uhma, tosin todellakin, lievää verrattuna 4v uhmaan...=)

meillä hieman väheni tuo siskon rökittäminen kun sanoin 4 vuotiaalle että jos oikeen suututtaa niin saa vaikka murista ja hyppiä tasajalkaa ja neiti aloittikin murisemisen sitten siltä seisomalta...parempi sekin kuin siskon lyöminen=))

Nelivuotiasta voi vielä hyvin harhauttaa ja nelivuotias on usein vielä varsin avuliaassa iässä. Pistä siis lapsi hommiin:-) Kotityöt voi tehdä lapsen kanssa: anna lapsen täyttää ja tyhjentää pesukoneita (aikuisen valvonnassa toki), kattaa pöytää, siivota jne. Kotitöihin menee näin enemmän aikaa, mutta lapsi tuntee itsensä TÄRKEÄKSI kun saa auttaa ja ainakin meillä kiukuttelu on vähentynyt (ei se sillä kokonaan silti poistu). Sellainen asia, mikä on sinulle pieni, on nelivuotiaalle tosi iso juttu, oli se sitten vaipan vieminen roskiin, uuden vessapaperirullan paikalleen laittaminen vessassa tai kukkien kasteleminen. Ja imurointi on lapsista erittäin kivaa tehdä itse. Kiukuttelullaan lapsi hakee rajoja ja huomiota. Se mikä on kiellettyä on sitten kiellettyä vaikka siitä pitäisi lapsen varmistua sata kertaa päivässä.

olen kans viskannu joskus leluja pihalle, pakko myöntää ja välillä meinaan ja olenkin kuin lapsi itekkin kun ei tiiä mitä tekis uhmiksen kanssa!



Mut siis tuudittaudutaan siihen, että jos on paha uhma niin on helppo murrosikä.. sitä odotellessa ;)

Juuri pari tuntia sitten, meidän kohta neljä vuotta täyttävä poika juoksi vartin huutaen asuntoa ympäri, syystä että äiti olikin tehnyt kaurapuuroa vaikka tietenkin riisipuuroa olisi pitänyt olla.

Juoksi itsensä ihan väsyksiin ja sitten hieman rauhoituttuaan kelpasi kaurapuuro.



Yksi paha juttu on myös se huomion hakeminen sillä, että muksii ja tönii pikkuveljeä. Sitten veli lyö takaisin ja " koston" kierre on valmis!



Raivostuttaa ja väsyttää, mutta onneksi on niitä parempiakin päiviä!



Jaksamista kaikille " hirviöiden" äideille!

Kiva kuulla muitakin myös tästä 4v uhmasta! Juuri eilen sanoin kaverille, jolla 3v poika ja 1v kaksoset että odota vaan, 4v uhma se vasta kauhea onkin!



Meillä 4v2kk tyttö, 2v3kk tyttö ja 4kk poikavauva. Yhtä aikaa siis 2v ja 4v uhmat ja sama tulee vielä toistumaan...

Mutta jotenkin tätä 2v uhmaa jaksaa, kun sen on jo kerran nähnyt ja lapsestakin näkee, miten sekaisin hän on omien halujensa kanssa (haluaa maitoa-ei halua maitoa-haluaa sittenkin maitoa, tämä joka ruokailulla saman puoliminuuttisen sisään), mutta tämä ärsyttävä 4v uhma! Argh!



4-vuotiaasta sanotaan, että hän on mielestään supermies (tai -nainen), osaa kaiken ja pystyy kaikkeen, mm. hyppäämään yhtä korkealle kuin lipputanko, jne. Sen kyllä meillä huomaa. Kaikki pitäisi saada tehdä itse ja hirveät raivarit tulee jos ei saa (esim. leikata juustoa juustohöylällä). Samoin tulee raivarit, jos ei itse osaakaan (vaikka luuli niin). Äiti ei saa auttaa ja sitten tulee huuto jos ei äiti autakaan sillä sekunnilla kun apua halutaan.

Kaikista asioista pitäisi saada itse päättää (mitä on ruokana, mennäänkö ulos vai ei, pyydetäänkö kavereita kylään vai ei, ym ym ym) ja kauhea huutoraivarikohtaus taas, kun ei saakaan kaikkea päättää.



Meillä on onneksi alkanut tulla huutoraivareiden lisäksi sanallista uhkailua (äiti mä lyön sua niin että sä itket, isi mä revin sulta kaikki hiukset pois, ym) niin ettei kaikki ole fyysistä väkivaltaa vaan myös verbaalista.



Mutta joka tapauksessa, tämä 4v uhma on ihan kamalaa! Ja samoin meillä siihen kuuluva tuuliko huulia heiluttaa -syndrooma eli se että kun äiti puhuu, pyytää, ym niin ei mitään reaktiota. Ei edes silmät värähdä. Ihan kuin äiti ei mitään sanoisi tai olisi edes huoneessa läsnä. Ihan murrosikäisen käytöstä, sanon minä! Tulepahan sitäkin sitten harjoiteltua jo näin etukäteen....



Voimia kaikille!

Moi,



Eli rehellisesti sanottuna jo tämä että saan lukea muiden vastaavia kommentteja helpottaa.



Kuka joskus sanoi että 2 v ikäero on hyvä :).



Meillä on tällä hetkellä 2 vuotiaallamme paha uhma (ja sillä 4 v:llä pienempi). Olen jotenkin täysin pihalla koska pienempi neiti on ollut aina rauhallinen. Isompi tytsi on aina ollut peruskiukkuisempi joten hänen uhmansa jotenkin koen helpommaksi (vaikka kohtaukset ovat suuria).



Jostain kumman syystä tytöt tuntuvat olevan vuorotellen uhmassa. Nyt kun pikkusiskolla on karmea uhma, isompi on vähän rauhallisempi.



Musta on ihanaa kun 4-v on jo sen ikäinen että voimme oikeasti tehdä yhdessä asioita kuten leipoa, maalata (remppa kesken, sotkuhan siitä tulee, mutta mitä väliä), käydä joskus kaupungilla.





Lämpimästi tsemppiä muillekin uhmisten äideille!

Minusta tuntuu, että meillä on uhmäikä jatkunut siitä parivuotiaasta suoraa huutoa nyt 3,5-vuotiaaksi :(. No, on kai siinä välillä onneksi ollut helpompiakin hetkiä, mutta juuri nyt on tälläkin äidiltä voimat loppu. Todella rasittavaa ja väsyttävää: Illat ja aamut huutoa ja tarhassa repesi samantien kun minä tulin hakemaan - hoitosetä juuri ehti kiitellä, miten on ollut niin kiltti kun aloitti jo itkuraivoamaan minulle (jostain ihan tyhjästä).



Meillä alkaa olla kyllä keinot loppu. Kaikkea on kokeiltu, siis näitä uhkailuja ja lahjontoja ja aika tuloksettomilta näyttävät. Joinain kertoina on menettänyt " oikeuksia" kuten uimahallikäynnin tai poniratsastuksen tms mutta sekin tuntuu todella pahalta - varsinkin kun lapsen isälle nuo yhteiset harrastukset ovat oikeasti todellisia kohokohtia.

Helpottaa kun tietää, että on teitä muitakin. Olen oikeasti miettinyt usein, että onkohan tuossa 4 vuotiaassa pojassamme jotain vikaa/ mikä ihme on mennyt kasvatuksessa näin pieleen/huonot geenit...



Siis samaa kuin muilla: kiukkua joka asiasta, lyömistä, tönimistä, pikkusiskon kiusaa, jatkuvaa huutoa mitättömistä asioista, yhtä tappela aamusta iltaan. Ehkä tämäkin vaihe joskus loppuu... Aina ei äitiys tunnu kovin palkitsevalta!

Juuri eilen mietin, että onkohan kenelläkään näin mahdotonta lasta kuin meillä, näköjään on. Lohduttavaa.

Tyttö on 2 v 4 kk ja jaksamiseni on ollut tässä muutaman päivän äärirajoilla kun tyttö on ollut flunssassa. Meillä on myös 3 kuukauden ikäinen vauva, joka on myös flunssassa. Mies on joutunut olemaan töissä pitkiä päiviä, joten olen ollut täällä yksin näiden lasten kanssa. Ja se uhma, joka ikistä asiaa pitää vastustaa - syömistä, pissillä käyntiä, käsien pesua, pukemista...Välillä tyttö saa oikein kohtauksia, jolloin vaan huutaa ja potkii. Haluaa syliin, mutta kun otan, niin kiemurtelee pois ja haluaa takaisin jne. Huoh. Vauvakin välillä vaatii huomiota samaan aikaan.



Sitten kun olen väsynyt en jaksaisi millään tyttöä ja itsekin alan käyttäytyä lapsellisesti, olen huutanut täällä samalla tavalla kuin tyttökin. Eilen lukitsin itseni hetkeksi vessaan itkemään kun tuntui, että keittää yli ihan just:(. Eilen tosiaan hetkittäin ajattelin, että voi kun en olisi ikinä yhtään lasta saanutkaan ja joku saisi viedä tuon tytön pois. Sitten illalla miehen kotiuduttua itkin hänelle kuinka huono äiti olen, että en olisi yhtään lasta ansainnutkaan kun en jaksaisi näitä hoitaa.



Miten te saatte arjen sujumaan näiden uhmakkaiden kanssa? Saatteko asiat sujumaan neuvottelemalla vai teettekö ne vain " väkisin" ?



Ai tämä 2-vuotisuhma ei ole vielä mitään. Apua, mitä siis on odotettavissa 4-vuotiaana. Huokaus.

Meillä kävi aika tyypillisesti: kun olin kirjoittanut tänne, tuli (toistaiseksi) muutama helpompi päivä. Menin myös itseeni ja rupesin antamaan pojalle enemmän ihan ajatuksellista aikaa. Hän kun on ainoa lapsi, niin huomiota tarvitaan aika paljon.



Kiitos myös neuvoista. Kyllä nuo kaikki ovat olleetkin meillä käytössä, vaihtelevin tuloksin. Ja ehkä pitää vain hyväksyä se tosiasia, että neljän vuoden uhma alkaa jo tuntua (ja kuulua ja näkyä)... Lohdullista on myös kuulla, että muillakin on " kuuroja" lapsia. Vanhempien puhe ei kerta kaikkiaan mene perille.



Tsemppiä meille kaikille!

Iskä huutaa lasta syömään, tuloksettomasti. Lopulta huikkaa tympääntyneenä: " Eksä kuule mitään?!"

" Kuulen mä" , toteaa nuori nainen ja jatkaa leikkejään entiseen malliin...

Kaikista asioista pitäisi saada itse päättää (mitä on ruokana, mennäänkö ulos vai ei, pyydetäänkö kavereita kylään vai ei, ym ym ym) ja kauhea huutoraivarikohtaus taas, kun ei saakaan kaikkea päättää.

... Oih miten tuttua... Huutoraivarit on tullut mm siitä kun äiti on kiinnitti (kaupassakäynnin ajaksi) koiran " väärään" tolppaan. Nuoriso kun mielestään tietää kaiken paremmin ja sen maailman pitäisi pyöriä just niin kun neiti sanoo :) :) :). Onneksi useimmiten tuohon jaksaa suhtautua aika huvittuneesti, mutta kyllähän se joskus riskoo, varsinkin kun jumittuu jonnekin, myöhästyy jne vain siksi, että pipo oli väärän värinen tai auto parkkeerattu väärään paikkaan.

Eiköhän se tästä.

Poika täytti 4 vee heinäkuun lopulla. Ehti olla helppo ja mukava lapsi jo pitkään (enpä enää muista 2 vuoden päähän...).



Mutta välillä meille tosiaan astuu Känkkäränkkä. Ihan pienestä poika saattaa vetää pultit. Esimerkiksi, kun hän pyysi saada purkkaa (xylitol-), niin sitä saatuaan totesi sen olevan vääränväristä. Siinä siunaamassa alkoi kyyneleet roiskua - ne siis räiskivät ympäriinsä, eivät valu - ja poika huutaa. Just joo... Jotain mukavaa kun ehdotetaan, niin jos lapsi on mielessään meinannut jotain muuta mukavaa, niin se meidän ehdottamamme on " BY-hyy!" . Jos idea on hänen, niin sitten kaikki on ookoo.



Poika on sanallisesti erittäin lahjakas. Niinpä hän saattaa päästää suustaan mitä kamalipia solvauksia, uhkauksia ja uhmailuja. Jos itse on väsynyt, niin kyllä se tuo tipan linssiin.



Minä olen itse hyvin nopsa suustani, suutunkin vauhdilla. Ihmeekseni olen löytänyt jostain kärsivällisyyttä, että enimmäkseen (en kyllä aina) vastaan pojan rähinään rauhallisella äänellä. Monesti totean, että kun kerran noin rumasti puhut, minä lopsautan korvat kiinni. Kun aurinko taas paistaa pikku-risukasaan, ja poika puhuu nätisti, kuuntelen. Yritän olla kovistelematta pientä hänen kohtauksistaan, ellei hän ole tehnyt jotain väärää.



Joskus ihan kipeää tekee, kun näen, ettei lapsi voi itselleen mitään. Ihan kuin joku " paha henki" menee hänee silloin tällöin ja on pakko päästää ääntä.

Nuorempien lasten äidit voivat kyllä järkyttyä, kun näkevät ja kuulevat junioriamme " vauhdissa" ;))



Kyllä minä aluksi oli tooosi ihmeissäni, mihin minun pieni pupujussikkani ajoittain katosi. Onneksi tajusin, että poikahan on ihan aikataulussaan... keskivertokokoinen ja -uhmaikäinen...



Ja sentään suurimman osan ajasta meillä asustaa se oma pieni kultamurmeloinen. *peukkuja pitelen tässä*