G: Te jotka olette opiskelleet pitkälle ja joilla on kunnianhimoa...
Minkä ikäisiä olitte kun muistatte ensimmäisen kerran tunteneenne että koulun kokeessa on "pakko" onnistua? Millä tavalla vanhempanne suhtautuivat koulunkäyntiin, kannustivatko vai pakottivatko "pärjäämään"?
Mietiskelin vain kun itse olin koulussa hyvä niin kauan kuin tunneilla seuraaminen riitti. Muuten en pahemmin panostanut koulunkäyntiin, eikä minulla ole minkäänlaista kunnianhimoa.
Kiitos jos joku vaivautuu vastaamaan.
Kommentit (10)
lukiota lähinnä siksi, koska siellä oli kaveritkin. Yläasteella ei juuri panostanut koulunkäyntiin ja keskiarvo oli päättötodistuksessa alle ysin. Lukiossa luin kyllä reaaliaineinen kokeisiin ja olin niissä ihan hyvä, mutta esimerkiksi kielten sanojen opettelu jäi varsin vähälle ja matikkaakaan en panostanut juuri yhtään. Äikässä jätin kirjoitelmia kirjoittamatta yms. Kirjoitin M:n paperit ja päättötodistuksen keskiarvo oli alle kasin. Vanhempani olivat aina ihan tyytyväisiä koulumenestykseeni eikä minua painostettu millään lailla.
En jaksanut lukea yliopiston pääsykokeisiin kahtena ekana vuonna ylioppilaaksi pääsyn jälkeen ja vasta kolmantena vuotena luin oikein tosissani ja pääsin hyvillä pisteillä sisään. Innostuin opiskelusta vasta yliopistossa oikein kunnolla. En valmistunut missään huippuajassa, mutta tein pari ylimääräistä sivuainetta (ja pari lasta) perustutkinnon aikana ja valmistumisen jälkeen olen tehnyt vielä kolmen eri aineen opintoja ja varmaan jossain kohtaa opiskelen vielä lisää. Väitöskirjaa en aio kyllä koskaan alkaa väsätä, mieluummin teen toisen perustutkinnon.
siihen, että hoidan kaikki kouluasiat itse. Ikinä en pingottanut, enkä siis ollut mikään kympin oppilas. Läksyjä en oikeastaan tehnyt koskaan, lukiossa joskus ja silloin muutuinkin hetkeksi (kaikkien hämmästykseksi) sellaiseksi ns. 10 tytöksi. Taka-alalla jotenkin kuitenkin aina tiesin, että opinnot jatkuvat vielä lukion jälkeenkin. Ja niinhän sitä tulikin hankittua kaksi korkeakoulututkintoa.
Koulu ei oikeastaan koskaan tarjonnut mitään haastetta. Yläasteella pärjäsi lehdistä ym. opitulla yleistiedolla, lukiossa piti kuunnellakin välillä, mutta ei sen enempää. Vanhemmat olis halunnu pakottaa johonkin vieläkin enempään, mutta mä oon aina ollu aika laiska. Toisaalta kun aina sai kymppejä, niin sitten sitä tottu odottamaankin, ja pitämään niitä jotenki merkkinä siitä, että olen älykäs ja edes jossain asiassa hyvä.
Mulla ei mielestäni ole kunnianhimoa, mutta opiskelualani vain oli sellainen sydämen asia, että jos olisin ollut opintojeni ajan vain jossain muualla töissä, niin opiskelemattomuus varmasti harmittaisi minua koko ajan. Ja mitä pitemmälle opinnoissa etenee, niin se panostaminen on erilaista, jotain päämäärää varten tapahtuvaa. Ei sellaista, että joutuu ajattelemaan lukevansa tiettyä oppimäärää tiettyä koetta varten, vaan soveltavansa tietyn kirjan tiettyä osaa, jotta pääsee tiettyyn johtopäätökseen. (Toi olisi ollut ihanaa jo peruskoulussakin.)
eikä kokeisiin varsinkaan peruskoulun aikana tarvinnut juuri valmistautua. Lukion toisella luokalla innostuin todella koulunkäynnistä ja aloin pinkoilla, koska halusin mahdollisimman hyvän keskiarvon ylioppilastodistukseeni. Vanhempani ovat kouluttamattomia ihmisiä eivätkä he puuttuneet koulunkäyntiini. Olivat tietysti tyytyväisiä, että pärjäsin hyvin.
Olen aina nauttinut siitä, että osaan asioita.
ja luistelin koulun, lukion ja yliopiston läpi aika rennosti, en lukenut koulussa kokeisiin juuri koskaan ja tentteihinkin hyvin vähän. Ainoa, mistä halusin ehdottomasti parhaat numerot, olivat kielet, koska halusin niihin liittyvän ammatin. Pärjäsin silti hyvin muissakin aineissa.
Vanhemmat kannustivat, eivät pakottaneet.
oppiminen oli helppoa enkä pahemmin vaivannut päätäni läksyillä, tunnilla kuuntelu riitti. Kokeisiin luin viimeisenä iltana. Kotona ei pahemmin painostettu koska pärjäsin joka tapauksessa. Ehkä ihan ekoilla luokilla äiti kuulusteli läksyjä mutta sitten se loppui, katsoi kai turhaksi touhuksi. Muistan että joskus kyseli kielten sanoja, en tiedä miksi, aina sain kympin kuitenkin kyseli tai ei.
vanhempani eivät puuttuneet koulunkäyntiini mitenkään, koin itse, että on pakko onnistua, jotta saa aikuisena töitä. Asiaan vaikutti paras kaverini, joka oli myös aina hyvä koulussa.
kotona kyllä vaadittiin "rotia" koulun käyntiin. Ei siitä mitään pakkoa tehty tai epäonnistumisista sen kummemmin edes keskusteltu, mutta läksyt ja kokeeseen lukeminen olivat aina sellainen itsestäänselvyys, josta ei vaan voi luistaa. Vähän niinkun hampaitten pesu, vaikka ei jaksais, niin pakkohan se on kuitenkin tehdä...
Ehkä tärkein juttu minulle pienenä koululaisena oli juuri se läksyjenteko rytmin opettelu, muu on sitten mennytkin omalla painollaan :)
vanhempani eivät puuttuneet koulunkäyntiini mitenkään, koin itse, että on pakko onnistua, jotta saa aikuisena töitä. Asiaan vaikutti paras kaverini, joka oli myös aina hyvä koulussa.
vai yläasteella? Opiskelitko kuinka paljon viikonloppuisin?
ap
muun syyn takia, kuin että kun isommat sisaruksetkin pärjäsivät, niin piti minunkin. Vanhemmat eivät painostaneet, palkitsivat kyllä hyvät suoritukset (markka, jos sai kokeesta kympin). Pärjäsin kyllä hyvin ihan kun tein läksyt ja kuuntelin tunnilla. Viikonloppuisin ei olisi tullut mieleenkään opiskella, kuin ehkä joskus yläluokilla/lukiossa lukea kokeisiin.
Hillitöntä kunnianhimoa ei enää ole, mutta toki olen halunnut työn, jossa on kohtuuhyvä palkka ja haasteita.