Nyt on vanhemmuus hukassa. :(

Meillä ne huutoraivarit tosin alkoi jo yksivuotiaana. Poika on tosi omapäinen ja saa edelleen 5 vuotiaana noita raivareitaan. Ihan järkyttävää on ollut ja olen palanut loppuun lapsen takia - syön mielialalääkkeitä. Poika on huutanut myös öisin noiden raivareidensa takia tunteja putkeen.



En tiedä mikä auttaa, mutta aika on sen verran helpottanut tilannetta, että raivareita ei tule enää niin usein.

Anna raivota turvallisesti, älä anna periksi. Harjoittelee autonomiaa, eikä vielä ollenkaan tajua mitä voi päättää tai edes mitä itse haluaa.

Me ei tiedetä mitä tehdä tuon talon pikku hitlerin (2,5v poika) kanssa. Hän on parin viikon sisällä alkanut saada ihan järkyttäviä itkuhuutoraivareita. Huutaa selkä kaarella (seisten) ja ei saa koskea ja jankkaa jotain (esim. äiti tule tänne keittiöön, haluan sitä tai tätä).

Mä en tiedä miten näihin pitäisi suhtautua. Puhe ei auta, huuto vain yltyy. Koskea ei saa, alkaa rimpuilla tai yrittää muksia. Joskus korotin ääntäni, hänen äänensä nousee samaan tahtiin. On alkanut vetkutella pukemisen kanssa, nukkumaan menon kanssa, hampaiden pesun ja syömisen kanssa jne.

Mä en käsitä miten lapsi voi näin hetkessä muuttua tällaiseksi?! Parina yönäkin on huutanut kuin hengen hädässä ja ei saa koskea tms. Ihan kuin ei olisi hereillä ollenkaan. Kohta sitten rauhottuu nukkumaan. Hereillä ollessa nämä "kohtaukset" kestävät muutamasta minuutista varttiin.

Meillä on myös eka luokkalainen esikoinen, hän ei ikinä ole käyttäytynyt näin. Tuntuu että häntäkin on alkanu ahistaa, kun pikkuveli huutaa kuin hyeena vähän väliä ja meidän aikamme menee hänen kanssa "taistelemiseen". Tuntuu, että olemme alkaneet välttämään joitain asioita, ettei poika vain saa "kilareita". Ei voi olla järkevää sekin, mutta kun ei vaan aina jaksa sitä huutoa ja parkua.

Kokemuksia?

Kun poikamme oli reilu 2-vuotias. Aivan mitättömistä asioista hirveitä raivareita, jotka saattoivat kestää tunnin.



Alkuun mekin yritimme vältellä näitä konfliktitilanteita, mutta se alkoi tuntua mahdottomalta, ei aina voi antaa periksi. Joten oli vaan kestettävä.



Minä sitten istuin karjuva poika sylissäni, huuto saattoi olla juuri tuon tyyppistä että "äiti menee keittiöön" tai jotain aivan epärelevanttia. Ei auttanut muu kuin odotella, että huuto loppuisi.



Onneksi nuo raivarit loppuivat pian, ehkä kolmen kuukauden ajan niitä oli. Nyt poika on tosi kiltti.

Meillä keskimmäinen teki tota pahimmillaan just 2,5-3-vuotiaana noin 4 kertaa tunnissa... Eihän siinä auttanut muu kuin sietää sitä huutoa. Jos jotain ei saanut, ei sitä ainakaan huutamalla saanut yhtään sen paremmin. Jos pukeminen ei hotsittanut, niin pahimmillaan mä sit istuin aamuisin pojan päällä melko kirjaimellisesti ja puin päälle sen verran vaatetta, että kehtas ulos viedä ilman jäätymiskuolemaa ja päiväkotiin. Jos ei syönyt, niin oli sit nälissään, hampaat pestiin sit hiukan nopeammin, kunhan nyt joku hammas saatiin pestyä... Asiaa ei helpottanut yhtään se, että mä olin tukevasti raskaana (nuorin syntyi, kun poika oli 2v9kk) Nukkumaanmenot onneksi sujui sentään jotensakin sujuvasti aina.



Tavarat lensi ja poika oli ajoittain hyvinkin väkivaltainen. Lelut lähti jäähylle välillä ja muksimisesta, potkimisesta, puremisesta yms. lähti jäähylle poikakin. Jäähy (tai rauhoittumispaikka) rauhoitti pojan aika nopeastikin, joskus meni sinne suorastaan mielellään. Vissiin meni vaan niin kierroksille, että tarvitsi aika-ajoin sen, että joku tuli ja puhalsi pelin poikki.



Isosisko ei tykännyt oikein leikkiä veljensä kanssa, kun veli oli vähintäänkin arvaamaton välillä... Selvästi kärsi tilanteesta, mutta minkäs teet. Vaikka toisaalta, osasi se sisko veljeään ärsyttääkin... :p



Meillä tota kesti vissiin harvinaisen kauan, kun vasta noin 4-vuotiaana alkoi tutut naureskella, että "ootte ollut täällä jo tunnin, eikä poika ole ottanut vielä yhtään raivaria!" ;D Mutta kyllä se ohi menee - ennemmin tai myöhemmin.



Ei muuta kun pitkää pinnaa ja tsemppiä!

Kuopus on ollut alusta saakka kovapäisempi kuin esikoinen, mutta tämä hässäkkä tuli niin puun takaa, että ihan perusasiat uhman suhteen ei tullut mieleen (pojilla on niin iso ikäero, että on unohtunut). Että kiitos sille,joka vinkkasi googlettamaan uhman. :)



Sieltä palautui monia juttuja mieleeni, joita voimme taas kokeilla. Mä aloin jo ajatella, ettei tämä voi enää olla normaalia, mutta onneksi muillakn on samanlaisia kokemuksia.



Jäähypenkki meillä on ollut käytössä vuoden vaihteesta alkaen, jolloin uhma pikku hiljaa alkoi. Nyt siihen vaan on tullut nuo järkyt raivarit lisäksi. Silloin kun se on päällä, ei lasta saa edes laitettua tuolille, kun jännittää itsensä.



Yritetään usein puhua ja selittää, mutta kun siitä ei ole apua. Voiko sitten vaan sanoa, että äiti on tässä ja tietää että sulla on paha olla, mutta kun haluat voit tulla syliin. Ja vaan odottaa, että lapsi rauhottuu ja haluaa kontaktia?



ap

...varsinkin yöraivarit olivat sellaiset, että poika huusi noin tunnin ja aivan sama, ottiko syliin, komensiko tai antoiko vain olla.



Äitini teki kerran niin, että ilmoitti lapselle että hän ja veli käyvät nyt nukkumaan, X voi tulla kun on itkenyt itkunsa loppuun - tämä oli ehkä kaikkein tehokkain keino, huuto taukosi muutamassa minuutissa.



Lapsi on nyt kuusivuotias, raivareita on koko ajan vähemmän. Uhmaa ei ole ikinä näkynyt kodin ulkopuolella, esim. päiväkodissa, mutta varsinkin minä olen joutunut sen kohteeksi tänne asti. Nyt kouluiän kynnyksellä alkaa helpottaa.

meillä huudettiin kanssa aivan hikimärkänä yölläkin. Mitään tolkkua ei ollut kunhan uhmasi ja huusi. pahimmaallan pyöri lattialla toista tuntia suu vaahdoten koska pyörä kaatui. meinasi pyörtyi raivosta kun tippui kynnykseltä. Edelleen temperamenttinen poika mutta pääasiassa valoisa 5 v eemeli:)

paitsi että meillä on vähän päälle 1,5 v poika. Huudot on välillä mahdottomia, eikä pysty edes siivota kun tavarat lentää lattialle. Mitään ei äiti saa tehdä ilman että siitä tulee huuto. Onneksi meillää VIELÄ tehoaa kiukun siirtäminen toiseen asiaan, kysyn missä auto yms on ja poika lähtee etsimään. Sitä on tullut jo saatua lelusta päähän, poika lyönyt päänsä minun päätä vasten että tällä mammalla turpos huuli, pölynimurin putkesta päähän on saatu. Putki katosi siinä vaiheessa aika nopeasti ja mamma painui hermo savuille. :) eiköhän se ajan kanssa parane ainakin meillä on hitusen parantunut jo nyt :)

Olen ajatellut lapsieni raivareista, että nuo ovat juuri niitä hetkiä, jolloin he eniten kaipaavat turvallista aikuista. Heidän omat keinot käsitellä tunteita ja tilannetta ovat auttamattomasti loppuneet.



Olen ottanut lapsen (rimpuilusta huolimatta) syliin ja rauhoittanut siinä. Mahdollisimman vähän puhetta ja mahdollisimman lämmin syli. Kun lapsi on rauhoittunut, sen jälkeen olemme voineet puhua tilanteesta, mikä oli...



Usein sylitän lapsen jo kun huomaan että kierrokset alkavat kasvaa, eikä lapsi enää hallitse tilannetta, ennen varsinaista kilarikohtausta. Ja aina ei tarvita syliä, vain rauhoittava kosketus riittää.