Lue keskustelun säännöt.
Mitä on rakkaus?
12.03.2011 |
Niin, tuossa se kysymys.
Joo, olen epävarma. Miehen kanssa päädyttiin yhteen, koska oli yhteinen lapsi tulossa. Mies tosin ollut minun perääni jo monta vuotta (ja olemme muutenkin lapsuudesta tuttuja), joten mistään pakosta ei ollut kiinni paitsi ehkä minun suhteeni.Tosiaan, puolen vuoden seurustelun jälkeen selvisi, että olin raskaana. Ei, abortti ei ollut vaihtoehto koska halusimme lapsen, mies varsinkin (minulla yksi lapsi edellisestä suhteesta, mies lapseton). Olisin voinut hyvin jatkaa kahdenkin lapsen yh:na.
Jotenkin kummasti päädyimme asumaan yhdessä ja nyt olemme naimisissa. Monen silmissä olemme unelmapari ja omalta puoleltani tuli ehkä enemmänkin painostuksena, että "et kai hylkää noin hyvää tyyppiä". Tyyliin, kuka minut voisi huolia, yhden lapsen yh:n. Tämä yhtenä syynä, miksi suostuin avioliittoon.
Tiedän, että pitkälti lapsi oli syynä, miksi edes jatkoin. Arvostan kuitenkin miestäni ja hän on todella hyvä aviomies,seksiksin toimii, kun sitä sitten harvoin on. Emme riitele, mutta hänen kanssaan se on melkeinpä mahdotonta.Lapsille hän on mitä ihanin.
Välillä tunnen suunnatonta hellyyttä miestä kohtaan, välillä vihaaan. Aina olen haaveillut siitä ritarista, joka vie jalat alta mutta todellisuus ei kohtaa.
Olenko vain itsekäs, tyytymätön, haihattelija, vai vain ilkeä? Minä tosiaan aion olla mieheni kanssa, kunnes kuolema erottaa, mutta onko tässä mitään järkeä jos suhde ei kuitenkaan vastaa sitä, mistä aina haaveilin? Vaikka olen melkein onnellinen?
Kommentit (2)
Tutulta kuullostaa. Itsekin olin yhden lapsen yh, kun mieheni tapasin. Emme olleet aluksi mitenkään vakavissamme, mutta muutaman kuukauden tapailemisen jälkeen huomasin olevani raskaana. Aikomuksenani oli pitää lapsi yksin, mutta mies halusi ehdottomasti olla mukana. Muutimme yhteen ja miehen toiveesta menimme naimisiin. En kuitenkaan osaa sanoa olenko naimisissa vain lasten takia vai että siksi että rakastaisin miestäni. Tietenkin tavallaan rakastan häntä, mutta tuntuu että olis helpompaa yh:na ja että olisin niin onnelllisempi. Mutta, mutta, olen kuitenkin luvannut miehelle naimisiin mennessä, että olen hänen kanssaan kunnes kuolema erottaa ja lasten takia aijon pysyä naimisissa. Ehäpä kaikille ei sitä suurta jalat alta vievää rakkautta ole olemassakaan, mutta ehkäpä sitä voi oppia olemaan onnellinen "järkisuhteessakin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
molemmat... arvostan, kunnioitan ja rakastan miestäni syvästi - tunnen tuota samaa hellyyttä kuin ap usein ja olen syvästi kiitollinen elämästäni. Mutta, ei - hän ei herätä intohimoani (sängyssä silti upeaa) eikä saa sydäntäni hakkaamaan kun näen soittavan numeron kännykässäni tai viestin sähköpostissa. Ne tunteet on kuuluneet jo ennen nykyistä liittoani toiselle henkilölle ja kuuluu yhä. Se tunne kun toinen vie jalat alta pelkällä olemassaolollaan ja vielä molemminpuolisesti on tajunnan räjäyttävää! Mutta en usko että kovinkaan monelle niin käy ja vielä harvemmin päätyy yhteen, kuten ei mekään silloin vuosia sitten. Yhä silti tunnetaan...