Ei se lapsen liikunnallisuus ole aina vanhemmista kiinni.
Mä olen pitkälle eri mieltä että lapsen liikunnallisuus johtuisi aina vanhempien esimerkistä niin kuin yleensä sanotaan. Lapsi joko on liikunnallinen ja aktiivinen tai sitten ei ole. Jos vanhemmat ovat energisiä ja liikunnallisia niin toki on hyvin mahdollista että samat geeni periytyvät lapsillekin, mutta ei välttämättä. Toki jos lapsi on liikunnallinen niin on tietenkin suuri apu jos vanhemmat siihen rohkaisevat. Liikunta voi tulla lapselle tavaksikin, mutta mutta se on eri asia pitääkö siitä vai ei. Joillekin on vaikeaa ymmärtää että liikunnasta voi tulla joillekin lapsille myös huono, vetämätön ja itkuinenkin olo, kun taas toisille tulee siitä hyvä olo.
Tiedän tämän siitä että itse olin juuri tuollainen lapsi jolla oli sporttiset vanhemmat ja minulta odotettiin ihan samaa. Pikkusiskokin oli aina innolla liikkumassa, mutta minua jouduttiin odottelemaan milloin ladulla tai pyöräillessä kun jalat kertakaikkiaan oli kuin hyytelöä. Minut raahattiin kaksi kertaa viikossa pelaamaan sählyä jonne lähdin aika mielellään kavereiden takia vaikka olinkin puolikuollut sieltä tullessa, koulupäivinä kävelin 9km koulumatkoja ja kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla ihan ok-kuntoinen. Kuitenkin olin koulussa aina se joka oli hiihtokilpailun viimeinen vaikka varmasti tein kaikkeni ja se joka valittiin viimeisenä joukkueisiin. Fysiikkani ei vain ole luotu liikunnalliseksi ihmiseksi. Liikun nyt aikuisena 3krt vkossa, en tosin siksi että yhtään pitäisin siitä. Jumppatunnin jälkeen minulla on huono olo, hymy ei todellakaan herkässä jne. Moni sanoo että vaikeinta on jumppatnnille raahautuminen ja tunti on tosi kiva, minulle taas vaikeinta on pysyä siellä koko tunti. Liikun kuitenkin sillä tiedän kuinka tärkeää se on. Nyt kun oma lapsi on samanlainen kuin itse olin ja olen (sai huonot geenini), niin suututtaa kun vihjaillaan että se on ihan vanhemmista kiinni. Ja pah! Jos voimia ja energiaa ei ole niin ei ole. En kuitenkaan sano että pitäisi olla tekemättä mitään, mutta pitää ymmärtää ettei minunlaisien lihaksien kunto juuri parane ilman täyspäiväistä harjoittelua mikä olisi kyllä ihan kauhistus. En minä piiskamalla saa lastani liikunnallisemmaksi.
Kommentit (25)
jopa koululiikunnasta :) Mitä kovempi rääkki sen parempi.
Lapsistani kaks vanhinta oli luonnonlahjakkuuksia hiihdossa ja luistelussa ja aina koulussa olleet hyviä liikunassa. Mutta sitten nää kaks seuraavaa. Ei pätkääkään halua harrastaa liikuntaa. Luistelukin myrkkyä..
Isä kyllä eri 2 ja 2. Olisko tällä jotain tekemistä asian kanssa..
Liikunta on aina ollut minulle pakkopullaa.Lapsesta on silti kasvanut liikuntaa rakastava ja monta kertaa viikossa harrastava:)
Näen usein, kuinka ihmiset yrittää tappaa minua katseellaan kun näkevät meidän pyöreän ja passiivisen tytön. Minä ja mieheni ollaan hoikkia ja liikunnallisia ja kaikkea mahdollista on yritetty tytön kanssa harrastaa, mutta mieluiten vaan seisoskelee ja katselee taivaanrantaa tai katsoo telkkaria. Ja syöminen on aina mielessä.
Toisaalta en edes odota lapsestani mitään huippulahjakkuutta, huolettaa vaan tuleva terveys ja mahdollinen koulukiusaaminen kun hän oikeasti on veltto kuin mikä.
Me ei olla miehen kanssa sporttisia, kaukana siitä, mutta meidän esikoinen tuntuu rakastavan liikkumista. Lapsen takia on nyt sitten raahauduttu kaikenmaailman metsäretkille ja jumppiin... Poika tykkää hulluna ja vanhemmat kaipaisi vain paria kirjaa ja keskustelua takkatulen ääressä:)
Ei mullakaan ole koskaan tullut mitään hyvää oloa liikkumisestä, ei sen aikana eikä jälkikäteen. Ihan kamala olo vain.
Mutta olen myös sitä mieltä että jokainen voi löytää jonkun liikuntalajin joka kiinnostaa! Meidän passiivinen keskimmäinen tykkääkin kamalasti uida ja sitten käymmekin joka viikko hallilla koska on ainoa liikuntalaji josta pitää.