Miten olette uskaltaneet hankkia lapsia?

joka lasta haluaa, ajattelee haluavansa hänestä eroon joskus... Sulla taitaa olla jonkunasteinen sitoutumiskammo.

Varsinkin mitä pienemmästä lapsesta on kyse. Ja ei, minulla ei ole sitoutumiskammoa, mutta onhan se totta ettei niistä pääse eroon kun ne on kerran hankkinut :) Minulle varmasti suurin kriisi ekan lapsen kohdalla oli juuri se, että kuinka kokonaisvaltaisesti täytyy olla koko ajan käytettävissä. Ekaksi vuodeksi käytännössä hävisi kokonaan omat tarpeet. Mutta onneksi se helpottaa mitä isommaksi lapsi kasvaa.

Kun siihen on valmis.

Kuulostaa että sinulla on vielä ajatustyö kesken.

Mutta kun sen lapsen on saanut, ei kukaan normaali-ihminen haluakaan siitä eroon! Toki voi tulla hetkellisiä olotiloja kun raivostuttaa se että on niin kiinni lapsessa, mutta se pallo jalassa - aika ei kyllä pitkään kestä. Viimeistään murkkuna niitä ei juuri näekään...

että joutuisin omista lapsistani vastoin tahtoani eroon.

lapsistani, kun ovat lähi vuosina hakeutumassa opiskelemaan eri paikkakunnille. Surettaa jo nyt, vaikka järjen tasolla tiedän, että poikaset lennnähtävät vähitellen pesästä pois.

Vaan sitä että elämä tulee sitten uhrattua niille lapsille kun perheellisen pitää tehdä kaikki työkuvioista ystäväpiiriin ja harrastuksiin lasten ehdoilla.

Ajattelin aikaisemmin ihan kuin sinä. Nyt kun se on tuossa ei voi muuta sanoa kun: "Maailman ihanin ja rakkain "pallo jalassa""