Ovatko lapsuuden traumat seuranneet aikuisikään asti?

Minun isäni oli poliisi ja hakkasi äitiäni humalassa. Julkisivu oli todella puhdas. Kyllä on jäänyt, pelkään humalaisia miehiä.

eikä tarvitse edes olla ns. traumoja, niin kaikki lapsuuden kokemukset seuraavat meitä.



Minä elin lapsuuden kodissa vahvan, määräilemän, minä-keskeisen isän ja alistuvan äidin kanssa.

Ei mitenkään silmiinpistävästi sellaisten, ulkopuoliselle avioliitto vain näytti siltä, että toinen oli vahvempi persoona kuin toinen, ei sen kummempaa.



Arvatkaa millainen oli avioliittoni? Mieheni määräsi ja päätti kaiken ja minä alistuin...Kamalinta tässä on se, että minulta kesti liki 20 vuotta tajuta se, että minähän jatkuvasti alistun!

mutta olen käynyt terapiassa. Suosittelen lämpimästi kaikille samaam.

On seurannut ja seuraa koko elämäni ajan. Vaikuttaa myös omiin lapsiini ja mieheeni epäedullisesti. Onneksi on ammattiapua saanut, mutta vahinkoaaa ehtinyt jo tapahtumaan parisuhteessani ja katkeruus ja viha mikä itselläni on vaikuttaa tietysti jollain tasolla lapsiini.









Ei

mulle tulee sellainen inhottava tunne selkäpiihin jos esim. naapurista kuuluu kovaäänistä riitelyä (talossa ohuet seinät, joten riitely ei välttämättä ihan järkyttävissä mitoissa ole), itse en pysty parisuhteessa riitelemään, enkä voi olla ihmisen kanssa, jonka tapa selvittää ilmaa on huutaminen ja sen jälkeen sopiminen. Samoin en kestä humalaisia ihmisiä, varsinkaan peruspulsuja, mutta vedän heitä puoleeni kuin magneetti. Ilmeisesti he haistavat alkoholismigeenini...



Ja sit on kaikki miljoona muuta sosiaalisuuteen ja elämän mielekkyyteen liittyvää ongelmaa, joita pitää vain yrittää peitellä ja toivoa, ettei kukaan näe, miten paniikissa olen suurimmassa osassa tilanteita.



Poliisit-sarjassa on ollut kyllä muutama ihan kamala kertomus lapsista ja alkoholistivanhemmista, että niitä on jäänyt pitkäksi aikaa murehtimaan. Eihän se murehtiminen mitään auta, mutta silti ajatukset jäävät niihin junnaamaan.

kuulostaa NIIN tutulta! Poteeko kukaan muu koskaan eräänlaista huonoa omatuntoa siitä, että itsellä on vielä aikuisenakin ajoittain niin paha olo vanhojen asioiden takia, vaikka jollakulla muulla on ollut varmasti vielä kamalampi lapsuus...? Tuntuu siis tavallaan siltä, että ei olis oikeutta tuntea niin kuin tuntee...äh, vaikeaa pukea sanoiksi :)

Juuri näin. Huonoa omaatuntoa myös sen vuoksi, jos yrittää kysyä sukulaisilta asioista. Äitini sisko antaa ymmärtää, että olemme tyhmiä kun vaivaamme päätämme kaikella tapahtuneella. On hyvin kiusaantunut jos mainitsemme jotakin asioista. Sanoinkin juuri veljelleni, että kukaan ei piitannut meistä kun olimme lapsia eikä kukaan piittaa meistä vieläkään. Äitini oli rajatilapersoona, hyvin vaikeasti sairas mutta hänen hoidossaan olimme koko lapsuutemme. Sairaudestaan sain tietää vasta puoli vuotta sitten, kun ruumiillisen sairauteni vuoksi pyysin hänen potilastietonsa käyttööni. Äitini kuoli kolme vuotta sitten.

Isäni oli alkoholisti, joka tappoi itsensä kun pääsin aikuisikään. Äidilläni oli mielenterveysongelmia ja ilmeisesti läheisriippuvuutta (ne miehet-huoh).



Vauvana muutin isovanhemmille hoitoon ja takaisin sitten 3v myöhemmin uusperheeseemme. Vanhempani erosivat kun olin ala-asteella ja yh-äitini muutti käytännössä äitini kotoa pois kun menin yläasteelle.



Nykyinen elämäni on niin kaukana kaikesta tuosta ettei arjessa ainakaan huomaa traumoja. Elän tasapainoista elämää, jota ei hevin hetkauta mikään. En edes sure toisten (erityisesti niiden lasten) puolesta, sillä se suru ei auta mitään. Empatiaa kyllä tunnen.



Tosin ihmisenä tuo elämäni lapsuus ja nuoruus on varmasti muovannut minua ja luulen että sieltä on peräisin tietynlainen "kovuuteni", joka kertoo vain että tiedän rajani. En yritäkään kantaa maailman murheita hartijoillani. Se kuitenkin missä joustan enemmän kuin tuntemani muut ihmiset on äitiys, lasteni vuoksi olen valmis joustamaan omista tarpeistani todella paljon.

Terapian avulla olen kuitenkin saanut hyvän elämän. Kännisiä pelkään vieläkin. Siitä ei vissiin pääse millään.

etkö mitään sitten huomannut,kyllä rajatilan tajuaa ennen potilastietojen kysymistäkin!!!!!

elämääni. Ja käsittelemättömät traumat seuranneet vahvastikin. Olen vain työntänyt ne jonnekin mielen taka-alalle. Nousevat sitten esiin joskus hyvinkin ikävästi jonkun samantapaisen tilanteen kohdalla.



Omille lapsilleni en halua samanlaista elämää. Koitamme parhaalla mahdollisella tavalla käydä läpi ja kohdata elämässä kohdalle osuvat asiat. Puhumme avoimesti, koitamme tukea ja neuvoa, haemme lisäapua, jos emme itse jaksa.



Rankkaa on kantaa mukanaan taakkaa ja salaisuuksia vuosikausia, ikävä kyllä omat vanhempani eivät osanneet eivätkä jaksaneet kaikkia vaikeita tilanteita meidän lasten kanssa käsitellä. Muistan monta tilannetta, jotka "lakkasivat olemasta" äidin sanoilla :"..tästä ei sitten puhuta". No eiväthän ne mihinkään hävinneet vaan nousevat kyllä kiusaamaan, jos jotain vaikeaa tapahtuu.

Meille on nyt sattunut kohdalle erittäin ikävä tilanne. Saamme apua ja terapiaa ja asia käsitellään. Mutta omalla kohdallani tapaus nosti esille nuoruudenaikaisen trauman, jota koitan nyt sitten terapiassa työstää samalla.



Joskus jonkun tapauksen olen koittanut vanhempienikin kanssa näin aikuisiällä selvittää. Mutta edelleenkään varsinkin äitini ei jaksa eikä osaa. Olen kuitenkin onnistunut antamaan vanhemmilleni anteeksi. He ovat pyrkineet tekemään oikein ja tehneet varmaan oman parhaansa. Eihän kukaan meistä ole täydellinen vaikka haluaisikin.

Joo. Pikkulapsena tehty alapäähän toimenpiteitä useamman kerran väkisin, ja se on vaikuttanut todella monin tavoin kaikkeen. Seksielämän ja esim. ihan vaan tamponin käytön opetteleminen oli niin ahdistavaa ja ylivoimaisen tuntuista, että olen todella ylpeä oikeastaan itsestäni, että olen noissa asioissa lopulta hirveän itkun ja tuskan ja itsevihan jälkeen pystynyt pääsemään eteenpäin. Orgasmia en edelleenkään saa kuin yksinäni. Mutta nykyään sentään pystyn ottamaan ja laittamaan asioita sisääni.



Lapsena olin aina ahdistunut ja pelko oli läsnä päivittäin, iloistenkin hetkien taustalla. Aina mietin tulevaisuutta ja sitä, mihin tutkimuksiin tai toimenpiteisiin vielä tulen joutumaan. Se vaan oli niin totaalinen nöyryytys ja kidutus, eikä siinä paljon lapsen kehon koskemattomuus kiinnosta eikä tunteet liiemmin. Mulla on ollut paljon samoja oireita kuin seksuaalisesti hyväksikäytetyillä, eikä se ihme ole. Eihän se muuten eroa kuin että siinä "hoidetaan", ja sitä ei pikkulapsi ymmärrä.



Sairaalakammo mulla on edelleen ihan kauhea, tuntuu että kuolisin ennemmin kuin menisin vaikka katetroitavaksi enää ikinä. Koin jo päässeeni eteenpäin tosi hyvinkin ja elämässäni oli vaihe, kun tuntui että olen vapaa tuosta pelosta. Huono kokemus kuitenkin palautti kaiken, ja vei luottamuksen hoitohenkilökuntaan.



Eli kyllä, lapsuuden traumat vaikuttavat edelleen paljon.

1 fobia syntyi lapsuudessa ja se on yhä vieläkin.



Lisäksi 2 lapsuudessa nähtyä hyvin eläväistä unta on vaikuttaneet ihan aikuisiälle. Toiseen liittyi käärmeitä ja toiseen tulipalo. Olin unet nähdessäni alle kouluikäinen ja muistan ne vieläkin täysin kirkkaina.

Yläaste oli yhtä helvettiä. Siltikin olen ymmärtänyt, että tämä on poikkeustapaus, ja maailma on suurelta osin erilainen. Pääsin asiasta yli melkeinpä heti, kun muutin lukioon toiselle paikkakunnalle.



Nyttemmin olen huomannut, että ne ihmiset, jotka eivät ole tuollaisista lapsuustraumoista päässeet yli, ovat kaikkein ikävimpiä (ilmeisestikin lähes kaikki tässä säikeessä kirjoittavat). Heille muut ihmiset ovat poikkeuksia lukuun ottamatta saastaa. Tällaista kohtelua joskus saaneena en sitä enää tahdo kestää. Suhtautukaa muihin ihmisiin ihmisinä, tai saatte mitä ansaitsette = valheellista halua tai ylenkatsetta. Ja se on teille ihan oikein!

Nykyinen elämäni on niin kaukana kaikesta tuosta ettei arjessa ainakaan huomaa traumoja. Elän tasapainoista elämää, jota ei hevin hetkauta mikään. En edes sure toisten (erityisesti niiden lasten) puolesta, sillä se suru ei auta mitään. Empatiaa kyllä tunnen.

Tosin ihmisenä tuo elämäni lapsuus ja nuoruus on varmasti muovannut minua ja luulen että sieltä on peräisin tietynlainen "kovuuteni", joka kertoo vain että tiedän rajani. En yritäkään kantaa maailman murheita hartijoillani. Se kuitenkin missä joustan enemmän kuin tuntemani muut ihmiset on äitiys, lasteni vuoksi olen valmis joustamaan omista tarpeistani todella paljon.

Minusta on muovautunut täsmälleen kuvailemasi tyyppinen, traumaattinen taustani vain on erilainen. En koe olevani traumojeni vanki, vaan tervehtynyt - tähän tarvitsin 3v terapiaa.

Joo. Pikkulapsena tehty alapäähän toimenpiteitä useamman kerran väkisin, ja se on vaikuttanut todella monin tavoin kaikkeen. Seksielämän ja esim. ihan vaan tamponin käytön opetteleminen oli niin ahdistavaa ja ylivoimaisen tuntuista, että olen todella ylpeä oikeastaan itsestäni, että olen noissa asioissa lopulta hirveän itkun ja tuskan ja itsevihan jälkeen pystynyt pääsemään eteenpäin. Orgasmia en edelleenkään saa kuin yksinäni. Mutta nykyään sentään pystyn ottamaan ja laittamaan asioita sisääni.

Lapsena olin aina ahdistunut ja pelko oli läsnä päivittäin, iloistenkin hetkien taustalla. Aina mietin tulevaisuutta ja sitä, mihin tutkimuksiin tai toimenpiteisiin vielä tulen joutumaan. Se vaan oli niin totaalinen nöyryytys ja kidutus, eikä siinä paljon lapsen kehon koskemattomuus kiinnosta eikä tunteet liiemmin. Mulla on ollut paljon samoja oireita kuin seksuaalisesti hyväksikäytetyillä, eikä se ihme ole. Eihän se muuten eroa kuin että siinä "hoidetaan", ja sitä ei pikkulapsi ymmärrä.

Sairaalakammo mulla on edelleen ihan kauhea, tuntuu että kuolisin ennemmin kuin menisin vaikka katetroitavaksi enää ikinä. Koin jo päässeeni eteenpäin tosi hyvinkin ja elämässäni oli vaihe, kun tuntui että olen vapaa tuosta pelosta. Huono kokemus kuitenkin palautti kaiken, ja vei luottamuksen hoitohenkilökuntaan.

Eli kyllä, lapsuuden traumat vaikuttavat edelleen paljon.

Olen todella pahoillani puolestasi! Saako kysyä miksi sinua on operoitu lapsena niin paljon? Oletko syntynyt intersukupuolisena?

T: sh

Yläaste oli yhtä helvettiä. Siltikin olen ymmärtänyt, että tämä on poikkeustapaus, ja maailma on suurelta osin erilainen. Pääsin asiasta yli melkeinpä heti, kun muutin lukioon toiselle paikkakunnalle.

Nyttemmin olen huomannut, että ne ihmiset, jotka eivät ole tuollaisista lapsuustraumoista päässeet yli, ovat kaikkein ikävimpiä (ilmeisestikin lähes kaikki tässä säikeessä kirjoittavat). Heille muut ihmiset ovat poikkeuksia lukuun ottamatta saastaa. Tällaista kohtelua joskus saaneena en sitä enää tahdo kestää. Suhtautukaa muihin ihmisiin ihmisinä, tai saatte mitä ansaitsette = valheellista halua tai ylenkatsetta. Ja se on teille ihan oikein!

kiusaajiksi?

En tunne ketään, joka kohtelisi muita kuin saastaa vaikka kantaisikin mukanaan käsittelemätöntä traumaa. Miksi traumasta kärsivälle olisi oikein, että häntä kohdellaan huonosti?

minulla alkoholisti juoppohullu isäpuoli ja pelkäsin äitini hengen puolesta ja mys omani. sitten koulukiusaus 7 vuotta ja siitä seurausi syvä masennus. ihan hyvin olen pärjännyt kunnes nyt sain uupumuksen, paniikkioireet jotka kuulemma johtuvat siitä että olen lapsena jo joutunut pelkäämään ja stressaamaan niin paljon tulevaa että en kestä paljon stressiä. nyt yritän toipua, käyn terapiassa josta ei kyllä minusta tule mitään uutta esiin. en toivu koskaan mutta yritän parhaani selvitä.

!!!!

Joo. Pikkulapsena tehty alapäähän toimenpiteitä useamman kerran väkisin, ja se on vaikuttanut todella monin tavoin kaikkeen. Seksielämän ja esim. ihan vaan tamponin käytön opetteleminen oli niin ahdistavaa ja ylivoimaisen tuntuista, että olen todella ylpeä oikeastaan itsestäni, että olen noissa asioissa lopulta hirveän itkun ja tuskan ja itsevihan jälkeen pystynyt pääsemään eteenpäin. Orgasmia en edelleenkään saa kuin yksinäni. Mutta nykyään sentään pystyn ottamaan ja laittamaan asioita sisääni.

Lapsena olin aina ahdistunut ja pelko oli läsnä päivittäin, iloistenkin hetkien taustalla. Aina mietin tulevaisuutta ja sitä, mihin tutkimuksiin tai toimenpiteisiin vielä tulen joutumaan. Se vaan oli niin totaalinen nöyryytys ja kidutus, eikä siinä paljon lapsen kehon koskemattomuus kiinnosta eikä tunteet liiemmin. Mulla on ollut paljon samoja oireita kuin seksuaalisesti hyväksikäytetyillä, eikä se ihme ole. Eihän se muuten eroa kuin että siinä "hoidetaan", ja sitä ei pikkulapsi ymmärrä.

Sairaalakammo mulla on edelleen ihan kauhea, tuntuu että kuolisin ennemmin kuin menisin vaikka katetroitavaksi enää ikinä. Koin jo päässeeni eteenpäin tosi hyvinkin ja elämässäni oli vaihe, kun tuntui että olen vapaa tuosta pelosta. Huono kokemus kuitenkin palautti kaiken, ja vei luottamuksen hoitohenkilökuntaan.

Eli kyllä, lapsuuden traumat vaikuttavat edelleen paljon.

Olen todella pahoillani puolestasi! Saako kysyä miksi sinua on operoitu lapsena niin paljon? Oletko syntynyt intersukupuolisena?

T: sh

Tosi pahoja virtsatulehduksia vaan joihin ei mikään auttanut. Katetria ja muuta laitetta sitten pukattu joka käänteessä, eikä siinä paljon lapsen pelkoja kyselty. Kiinni pitämällähän kaikki onnistuu, ja mulla on sellainen käsitys ettei nykypäivänä toimintatavat niin hirveästi edes eroa. Toivottavasti olen väärässä.

Edelleen mulle on ihan painajaismainen ajatus mennä mihinkään toimenpiteeseen, etenkin jos siinä tilanteessa on mun lisäksi useampi kuin yksi hoitohenkilökuntaan kuuluva. Se turvattomuus ja nöyryytys ja uhan tunne on niin valtava. Kipua tms mä en sinällään pelkää vaan sitä tilannetta (jota kipu pahentaa tietenkin) Se, että siellä on joku "rauhoittelemassa" vain pahentaa tilannetta ja nöyryyttävää tunnetta.

Kun nyt on sairaanhoitaja täällä paikalla niin todella toivon, että nykyään terveydenhuolto on sen verran sivistyneempää että lasten -ja aikuistenkin- henkiseenkin puoleen osoitetaan jotakin kiinnostusta. Mulla kun vaan on sellainen käsitys, että jos joku homma kiinni pitämällä onnistuu niin mitä sitä turhaan rauhoittelemaan.