Te, 35+ vuotiaana esikoisenne saaneet/saavat

silti haluan kommentoida tätä!



Nimittäin sekä minun että mieheni suvut ovat oikeasti varsin

pitkäikäisiä! Ellemme kuole onnettomuudessa, niin voimme

helposti elää 90 vuotiaiksi.



Perusteluita:



Emme tupakoi tai ryyppää, ja syömme terveellisesti ja

monipuolisesti. Harrastamme liikuntaa. Meillä ei ole

perinnöllisiä sairauksia. Emme ylipäänsä sairasta

juuri koskaan.



Työmme on kevyttä toimistotyötä. Olemme kohtuullisen

hyvin toimeentulevia, eikä meillä ole liikoja stressejä.

Elämä on helppoa ja mukavaa.



Lisäksi:



Emme varmasti ole poikkeuksia! Suomessahan odotettavissa

oleva elinikä noussee koko ajan, ja etenkin naiset elävät

kohta pääosin yli 85 vuotiaiksi.



Täten voimme todeta, että moni 35-vuotiaana lapsen saava

näkee lapsenlapsensa ja ehkä jopa lapsenlapsenlapsensa.

Kaikella ystävyydellä ap, olet väärässä. :)

Ihan uskomatonta, että viestiini tuli yli 40 vastausta, ja vain muutama osasi vastata kysymykseeni, eikä kysymyksen vierestä!



Kysymykseni EI ollut: Miksi teit lapset vanhemmalla iällä. VAAN, mitä ajatuksia se teissä herättää? Minkälaisia pohdintoja käy mielessä liittyen siihen, että ei ehkä näekään lapsenlapsiaan?



LUKEKAA HYVÄT NAISET, MITÄ OLEN KIRJOITTANUT! Vieläkö pitää toistaa?? No olkaa hyvä(ja tämä on sitten viimeinen kerta, jos ette todella osaalukea ettekä ymmärtää lukemaanne, luovutan):



Minä EN tuomitse vanhempana lapsensa saaneita, päinvastoin, olen heidän puolestaan onnellinen, että _saivat_ lapsen.



Minä EN suunnitellut lapsia nuorella iällä isovanhempien pirteyden vuoksi (naurettavaa teidän edes olettaa moista!). Johan kerroin, että tämä alkuperäinen kysymykseni vain pulpahti mieleeni äitini ollessa kylässä.



Minä EN ole ahdasmielinen, tuomitseva ja lapsellinen. Enkä ole edes nuori, kuten joku väitti. Vai onko 27-vuotias nuori?



ONKO teidän noin hirveän vaikea kuvitella, että jotakuta ihmistä ihan vilpittömästi kiinnostaisi vain harmittomasti pohdiskella ja jakaa tuntoja mitä erilaisimmista aiheista? Heti ajattelette minun olevan tuomitsemassa ja arvostelemassa muita. Tehän tässä ahdasmielisiä olette!



No, koska keskustelua en aiheesta saanut, poistun takavasemmalle. Aika surullista, että niin moni teistäkin on kuin pussillisen sitruunoita aamiaiseksi syönyt...



Jos nyt joku VIELÄ kiukustuu, pyydän lukemaan viestini vielä ennenkuin kirjoitat lisää tuota samaa soopaa. Kiitos :D



Talven odotusta, sekä nuorille, että vanhemmille vanhemmille!



ap



p.s. 13, kiitos ajatusten vaihdosta. Meillä jokaisella on taakkamme kannettavamme, sinulla tuntuu nyt olevan taakka painavana niskassa. Toivon, että jonakin päivänä saat laskea reppusi kivelle ja nauttia huikaisvista maisemista ilman kivistäviä hartioita. Kaikkea hyvää sinulle :D

Olisihan se toive, mutta kaikilla on aikansa.Yritän kuitenkin elää terveesti, että terveys riittäisi ahdollisimman pitkään. Omista vanhemmistani ei kyllä olisi ollut mitään iloa lasten hoidossa, vaikka olisin tehnyt 20-vuotiaana. Minulla ei ole ollut mitään iloa lapsieni isovanhemmista, ei myöskään lapsillani, mutta kyse ei ole iästä vaan persoonasta.

Kas kun kaikkien vanhemmat eivät enää elä, vaikka saisivat omat lapsensa 20v. Joten isovanhempia ei olisi tässäkään tapauksessa.



Kaikkien elämä ei kulje maalaisidyllin ja perusperheen mukaan. On monenlaisia perheitä ja elämänkohtaloita.



Elääkös isäsi. Et maininnut mitään pirteästä vaarista!



Ksymyksesi nyt vain vaikutti erittäin yksioikoisen naivilta.

Yritin kirjoittaa, että en kysy negatiivisessa mielessä tätä kysymystä, en arvostele kenenkään valintoja.



En jaksanut kirjoittaa ihan kaikkea, mitä ajatusmaailmani kätkee sisälleen, eihän niin pitkää tekstiä kukaan jaksaisi lukea ;)



Kyllä, toki ymmärrän, että myös nuorena voi kuolla, myös nuoret isovanhemmat voivat elossa ollessaan olla joko hulttioita tai sairaita, jaksamattomia lastenlastensa kanssa.



En koe olevani naiivi, vaikka lyhykäisestä tekstistäni sen vaikutelman ehkä saikin. Kysymykselläni olisin vain halunnut pujahtaa hetkeksi niiden ajatuksiin, ketkä vanhempana esikoisensa saavat. Minusta nyt vaan on mielenkiintoista yrittää kuvitella asioita toisenlaisista näkökanteista.



Olin 23-vuotias kun esikoiseni sain, en niin kauhean nuori kuitenkaan. Nykyisin lähentelen 30 ikävuotta.



Eikö kukaan halua tätä kysymystäni kommentoida muuten kuin minua lapselliseksi haukkumalla?



ap

Öh...kysymykseni ei ollut MIKSI teit lapsesi myöhäisemmällä iällä. Minusta jokainen itse tietää parhaiten, milloin lapsensa haluaa saada. On sanomattakin selvää, että sama tyyli ei sovi kaikille!! Jotkut haluavat vanhempana, toiset nuorempana.



Koulutus ei näköjään takaa lukutaitoa...



Siis...vielä kerran...ihan vilpittömästi, olisin ollut kiinnostuntu kuulemaan, mitä tunteita teissä vanhempana lapsen saaneissa herättää se tosiasia, että suuremmalla todennäköisyydellä ette näe omia lapsenlapsianne tai olette jo aika vanhoja silloin?



Tottakai sitä ihminen sopeutuu hyvin vallitsevaan tilanteeseen, suurempi suruhan se olisi, jos ei olisi edes niitä omia lapsia saanut. Usein kuitenkin viidenkympin korvilla varsinkin tahattomasti lapsettomat kokevat lapsettomuuden surunsa uudelleen, kun ikätoverit alkavat saamaan lapsenlapsia. Ajattelin vaan, että tuleekohan myöhäisellä iällä lapsensa saaneilla tämä sama suru eteen.



Ilmeisesti tästä on mahdotonta saada mitään asiallista aikaiseksi. Harmittaa, että niin usein täällä keskustelut tyrehtyvät tällaiseen kiukutteluun, kun toinen vaihtoehto olisi voinut olla mielenkiintoinenkin keskustelu eri ikäisten ihmisten näkökulmista elämään.



ap











" Minä ajattelin koulutukseni vastapainoksi uraa. Mitä itse ajattelit urakehityksestäsi, kun teit lapsesi nuorena. Näin vastakysymyksenä."

mutta ei tuo ole vielä kovin hyvä peruste perustaa omaa perhettä. Eikä muutenkaan kannata sen varaan laskea että mummu ja pappa ovat täällä tekemässä sitä tai tätä. Tai etä itse edes saisi lapsenlapsia. Kunhan nyt saisi nuo lapset pysymään hengissä aikuisiksi ja lähtis täältä itse ensin.

yrität saada aikaan kesketelua jostain sellaisesta joka ei oikeasti liikuta myöhemmällä iällä lisääntyneitä. Ehkäpä ne jotka kovasti tätä asiaa arvottavat ovat perhekeskeisempiä aiemmin.

itse sain esikoispoikani 36-vuotiaana, mutta enpä ole tähän päivään mennessä vielä kokenut mitään todella negatiivisia puolia ko. asian takia. Jopa omat vanhempanikin ovat vielä todella pirteitä ja hyväkuntoisia ja jaksavat leikkiä pojan kanssa (tapaavat poikaa ja meitä vähintään kerran viikossa, vaikka asuvat toisella paikkakunnalla) ja usein hoitavatkin lastamme, jos minulla on esim. jotain menoja.



Yritä ap karistaa noita piiloennakkoasenteitasi. Itselläni lapsen tekeminen siirtyi elämäntilanteiden takia, kun esim. 3-kymppisenä kariutui pitkäaikainen suhteeni. Sitten jatkoin vielä opintojakin ja elelin sinkkuelämää muutaman vuoden (eikä tietenkään perheen perustaminen sopinut kesken opiskelujen), kunnes tapasin nykyisen mieheni. Mutta enpä sännännyt tämän nykyisenikään kanssa saman tien perhettä perustamaan, ei vaan sovi mulle sellainen, vaan " seurusteltiin" ensin melkein 3 vuotta ja sitten asuttiin vuosi yhdessä, ennen kuin päätettiin yritää lasta. Ja vieläpä tärppäsi saman tien, joten kai minä olen sitten " onnekas" , kun olen VIELÄ onnistunut raskautumaan, vaikka jätin sen yrittämisen niin myöhään... ;-)

Oih & voih. Kyllä olisi niin paljon helpompaa jutustella naamatusten kun näin kirjoittelemalla! Tekstin voi käsittää niin monella tavalla väärin, koska paljon jää sanomatta ja eleet näkemättä.



En laske isovanhempien varaan yhtikäs mitään.



omat vanhempani asuvat 500 km päässä ja toiseen heistä ei ole kuin heikko yhteys, joka luultavasti katkeaa lähiaikoina kokonaan.



Mieheni vanhemmat asuvat 300 km päässä. Toinen heistä on juoppo ja toinen ei muuten vaan ole kiinnostunut lapsenlapsistaan.



Ajattelin tätä asiaa lähinnä omalle kohdalleni, eli JOS olisinkin löytänyt mieheni vasta myöhemmin/saanut lapset vasta vuosien kuluttua, ajattelisin luultavasti tätäkin kysymääni asiaa. Luultavasti tuntuisi surulliselta se, että ei ehkä näkisi lapsenlapsiaan ollenkaan. Kaikenlaisia ajatuksia se herättäisi kai.



Ilman muuta se päällimmäinen ajatus (niin nuorilla kuin vanhemmillakin vanhemmilla) on kai saada lapset kunnialla kasvatettua aikuisiksi. Eipä sitä niin hirveästi pitkälle tulevaisuuteen katsele, mutta kurkistus silloin tällöin on hauskaa ajanvietettä :)



ap

Kirjoitanko todellakin noin epäselvästi? Tulee jo ihan epätoivoinen olo.



Minulla EI ole ennakkoasenteita. Minä EN missään nimessä tuomitse vanhempana lapsensa saaneita.



Olen onnellinen puolestasi, että löysit sopivan miehen ja sait lapsen :)





ap

Asia on esim. minulle niin kipeä, että vastaan nyt, vaikken kohderyhmääsi kuulukaan. Eli en ole päättänyt hankkia perhettä lähemmäs 4-kymppisenä, vaan itse asiassa olen halunnut lapsia 20 vuoden ajan! Enkä myöskään tarkoita kuulostaa katkeralta, vaikka sitä ehkä vähän olenkin. Olen 34v. ja minulla ei ole mitään mahdollisuutta saada lasta ennenkuin olen 35v. Olen halunnut perustaa perheen ja saada lapsia melko tarkkaan parikymmentä vuotta. Olen seurustellut vakavasti ja pitkään (3-6vuotta/mies) kolme kertaa ja elänyt avoliitossa. Pari lyhyempää (1-2v.) suhdettakin löytyy. Ja kuitenkin, vaikka perheen perustamisesta on ollut puhetta paljonkin, yksikään näistä miehistä ei kanssani siihen ryhtynyt :-(



Kova asia oppia, mutta kun ei se elämä aina mene niinkuin on suunnitellut. Ja toki, olisinhan voinut hankkia lapsia yksinäni, mutta olen ajatellut että jokaisella lapsella pitäisi ainakin aluksi olla mahdollisuus sekä isään että äitiin. (olen avioerolapsi itse). Sen vuoksi olen ajatellut, että vaikka monia nuoria, onnekkaita äitejä tuntuu ärsyttävän, että jotkut hankkivat perheen vasta " vanhana" , annan elämälle, itselleni ja lapselleni vielä jonkin aikaa mahdollisuuden, ennenkuin päädyn johonkin muuhun ratkaisuun (= tietoinen yksinhuoltajuus).



Ja vielä suoraan kysymykseesi vastaus: en todellakaan ole ajatellut koskaan sitä tuleeko minusta mahdollisesti joskus isoäiti vai ei. Tällä hetkellä jo äidiksi tuleminenkin tuntuu olevan aika kaukana minun elämäni realiteeteista.



Oma äitini sai minut 29-vuotiaana ja jälkeeni vielä veljeni. Hän on myös vielä pirteä eikä yhtään vielä mummomainen, joten toiveissa on, että hän ehtii vielä nähdä lapseni ja leikkiä hänen kanssaan. Siis, jos sellainen minulle suodaan.

Yritin lukea kirjoituksiani läpi, etsin muutamaa lausetta, jotka olin aivan varma, että olin johonkin viesteistäni kirjoittanut. Mutta en löytänyt, liekö pyyhkinyt ne epähuomiossa.



Tarkoitukseni ei ollut arvostella tai loukata niitä, jotka kärsivät lapsettomuudesta fyysistä syistä tai eivät vain ole löytäneet sitä sopivaa aikaa/kumppania lapsen yrittämiseen. Tätä (kai sitten ihan typerää) ajatusta pohtiessani mielessä kävivät ne, joilla jo lapsia on, tai mahassa kasvamassa. Koska sinulla lapsia ei vielä ole, et ehkä olekaan ajatellut tätä asiaa mielessäsi.



Ja sanon sen vielä; minua ei ärstä sinun kaltaisesi vanhana" lapsia mahdollisesti hankkivat, päinvastoin, minusta olisi ihanaa, jos sinäkin löytäisit isäksi innokkaan hyvän miehen ja saisitte lapsen. Sama se, minkä ikäisenä! Ja todella, ei kaikki mene elämässä niin, kuin kuvittelee, sen olen saanut tuta monta kertaa ;)



Minusta tuo periaatteesi lapsen oikeudesta sekä isään ja äitiin on hieno ja kunnioitettava.



Yksi tuttavani tutustui mieheensä (avioeron jälkeen löysi elämänsä miehen vihdoin) 35-vuotiaana, sai esikoisensa 37-vuotiaana ja heidän perheeseensä syntyi kolme lasta kaikkiaan. Toivon sinulle yhtä hyvää onnea :)



Kun luin kirjoituksesi, olisin halunnut halata sinua. Jos minä olisin sinun tilanteessasi, olisi asia minullekin ihan takuulla kipeä. Toivon onnea elämääsi, tulipa se missä muodossa hyvänsä!



*rutistus*



ap

Toivossa on hyvä elää. Ja toisaalta, elämäni on kyllä ihan onnellinen näinkin. Oikeinkin onnellinen. Minulla on hyvä olo, vaikka miestä ja lapsia ei olekaan (vielä...?) Moni asia on niin hyvin elämässäni. Minulla on paljon kavereita ja muutama oikein hyvä ystävä, ja melkein kaikilla heillä on perhe ja/tai lapsia! Joten ainakin saan olla lähellä lapsia. Ja velikin meni juuri naimisiin.. toivottavasti äiti saisi nähdä ainakin veljen lapsen tai lapset!!



Kiitos vielä. En suinkaan ole haudannut haavettani, mutta jollain tavalla olen hyväksynyt elämässä sen, että on parempi rakastaa sitä elämää mitä on tässä ja nyt kuin viettää elämänsä haikailemalla jotain mitä ei ehkä ikinä saavuta. Mutta en sanoisi " ei" miehelle ja 3 lapselle! :o)



Sinulle kanssa kaikkea hyvää, ja ihania aikoja äitisi ja lapsesi kanssa! t. 13

Vastuuta pelkääviä ihmisiä, sanon minä!!



-äiti 22-

ja minä 33v kun tulin äidiksi, nyt olen 36v. ja äiti 56v. pirteeltäpä tuo vaikuttaa! jaksaa leikkiä lapsen kanssa, samaa ei voi sanoa anopista joka on äitiäni nuorempi! Numero ei ole se ainoa joka kertoo ihmisen jaksamisen ym. Meillä on suvussa surullinen tapaus jossa eräs serkkuni sai lapsen 18vuotiaana..ja huonosti on mennyt, eipä ole nuoruuden vuosiltaan juurikaan ehtinyt lastaan hoitamaan.

olisit sopivan ikäinen PIRTEÄ MUMMU mutta jostain syystä (jota ei sinulle ehkä kerrota, yksioikoinen kun olet) lapsenlapsia ei vaan kuulu.

Onko sinulla joku trauma tai tarve että sinun täytyy saada tuo äitiyden vastuu harteillesi mahdollisimman pian?



Yleensä jos on huono lapsuus, sitä haluaa joskus kompensoida omalla perheellä.



Minä halusin elää nuoruutta, matkustaa, opiskella ja luoda uraa..ymmärrän toki että monelle naiselle se äitiys on ainoa elämän täyttävä asia.



t.kolmekymppisenä äidiksi tullut

synnyttäjien keski-ikä on noussut huomattavasti, esikoinen saadaan nykyisin muistaakseni 28,5 -vuotiaana. Tämä tarkoittaa, että toinen lapsi saadaan jo keskimäärin yli kolmekymppisenä.



AP:n kysymys on sinänsä hyvä, mutta



- uskon, että useimmat näkevät lapsenlapsensa (ihmiset elävät pidempään)

- teini-äidit ja 23-vuotiaana esikoisensa saaneet ovat harvinaisempia kuin yli kolmekymppiset äidit