eikö teitä muita pelota kuolema?

Minulla on ollut niin pitkään kuin muistan sellainen tunne, että minä en elä kovin vanhaksi. Toivoisin saavani kuitenkin elää niin kauan, että lapset selvivät ilman äitiään. Se pelottaa eniten, että miten heille käy, jos lähdemme täältä kovin nuorina yhtäaikaa mieheni kanssa.

paljon on läheisiä kuollut, jotenkin uskon tapaavani heidät tämän elämän jälkeen. En odota kuolemaa, mutta tulee sitten kun on tullakseen. Vielä en kuitenkaan haluaisi kuolla, haluaisin nähdä lasten kasvavan aikuisiksi.



Minuakin enemmän pelottaa kuolla vaikkapa Alzheimeriin tai muuhun sairauteen, jossa oma tila on kurja.

Joskus tulee sellainen kammottava tuntemus että "entäs sitten kun mua ei enää ole?". Sellainen puristava ahdistus, se on jotain sellaista mitä ei oikein voi käsittää eikä käsitellä. En ole uskovainen, mutta välillä toivon että olisi jotain jossa henkeni ja sieluni viettäisi ikuisuuden. Joku kaunis paikka tietenkin. Ja toisinaan ajattelen että "seuraavassa elämässä sitten teen sitä ja sitä". Kyllä niistä ajatuksista jotain lohtua saa.

Jokin asia tuntuu, että voi osaltasi jäädä kesken, mutta sinulle läheinen henkilö hoitaa sen loppuun. Elät niin pitkään, että opit arvostamaan elämää. Kun sinun elämäsi loppuu, seuraat sitä sivusta ja pystyt olemaan senkin jälkeen läsnä läheisillesi.

pelkäsin nuorena paljon kuolemaa, en saanut unta kun mietin vain että joskus mua ei enää ole. Pitkän aikaa meni tässä välissä etten pelännyt, kunnes menetin nuoren sukulaiseni ja sain oman lapsen.

Nyt valvon iltaisin ja mietin, missä menettämäni ihminen on ja tuijotan vauvaani ja mietin jos joutuisin hänestä luopumaan...

Ahdistus on välillä valtava, vaikka uskon Jumalaan en aina saa lohtua uskosta, vaan pyörin ja pelkään.



Hieman uskoa saan myös ajatuksesta; mitä jos on olemassa jälleensyntyminen, ja sielu vain etsii uuden kehon kuoleman jälkeen?



Jokatapauksessa, uskoni ei ole tarpeeksi vahva ja pelkään hetkeä kun kuolen. Kun joudun jättämään lapseni ja tämän elämän, jota niin kovin rakastan.



Tapaa, millä kuolen, en pelkää.Paitsi jos saan sairauden, joka vääjäämättä johtaa kuolemaan. Sitä en haluaisi.

mutta itse ajattelen aina että se on sama asia kuin olisi nukutuksessa... ei vaan ole mitään, eikä tunne eikä tiedä mitään... siitä ei vaan enää herää...

jossa saattohoitokodinsairaanhoitaja sanoi että kaikki pelkäävät kuolemaa.

Vanhuksia hoitavana näen että kyllä hekin pelkäävät kuolemaa, samalla kun kuitenkin toivovat sitä. Jos dementia ei ole sumentanut ajatuksia usein uskotaan lääkkeisiin jotka parantavat kaikki vaivat ja kolotukset. Dementikon ajatuksiahan ei tiedä, kuinka ahdistunut hän on sikiöasennossaan puhumattomana.



Monet saavat uskostaan lohdutusta suotakoon se heille. Itse kyllä uskon armahtavaan uneen ja tuulen käymiseen yli ja sen jälkeen minua ei ole.



Kipuja ja pitkään hoidettavana oloa pelkään. Ja varmasti jos joudun pitkään kuolemaa tekemään pelko tuntemattomasta tulee myös, vaikka sitä ei nyt olekaan.