Lue keskustelun säännöt.
Olisin varmaan ihan erilainen ihminen
02.03.2011 |
jos minusta olisi lapsena pidetty samalla tavalla huolta kuin omasta 8 vuotiaastani.
70-luvulla ja 80-luvun alussa kun minä olin lapsi, lapset jätettiin monesti aika oman onnensa nojaan ja selvitytymään yksin.
Aamut ja iltapäivät yksin kotona, pitkä koulumatka aina kävellen säällä kuin säällä. Talvella sukset piti raahata kävellen kouluun.
Kommentit (11)
Mä taas en näe siinä mitään pahaa, että olin 2. luokasta eteenpäin iltapäivisin yksin (tai kaksin veljeni kanssa) kotona, en myöskään siinä, että veimme itse suksemme kävellen tai hiihtäen kouluun.
Meillä osoitettiin tunteita kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä taas en näe siinä mitään pahaa, että olin 2. luokasta eteenpäin iltapäivisin yksin (tai kaksin veljeni kanssa) kotona, en myöskään siinä, että veimme itse suksemme kävellen tai hiihtäen kouluun.
Meillä osoitettiin tunteita kyllä.
erilaista kuin nykyään. Tapana ei vaan ollut sellainen huolenpito ja perusturvan tarjoaminen kuin nykyään.
Tuolloin olisi tämän päivän kriteereillä tehty hurjasti huostaanottoja..
tosi pienestä jätettiin yksin ja oletettiin että tottakais selviää yksin kaupungissakäynnistä. Kävin jopa itse sairaalassa poliklinikkatarkastuksessa kun olin 12 v...
Tuolloin olisi tämän päivän kriteereillä tehty hurjasti huostaanottoja..
Omassa lapsuudessa kävin itse joskus terveyskeskuksessa hoidattamssa pikkujuttuja, hammaslääkärissä ym ja kouluun kannettiin itse sukset ja luistimet.... Koulun jälkeen oltiin yksin kotona, äiti ja isä tulivat töistä joskus klo 17 aikaan.
Ihan normaali aikuinen minusta kasvoi. Nykyisin noin ei saisi lapsia kohdella tai jättää yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nykyään lapsia kuljetetaan ihan liikaa autolla joka paikkaan.
Mutta aika pahasti jokin on pielessä kun pitää vielä vuosikymmenten jälkeen muistella ja syytellä omia vanhempia jostain mikä on taphtunut ja sitä ei voi muuttaa enää.
nykyään lapsia kuljetetaan ihan liikaa autolla joka paikkaan.
Mutta aika pahasti jokin on pielessä kun pitää vielä vuosikymmenten jälkeen muistella ja syytellä omia vanhempia jostain mikä on taphtunut ja sitä ei voi muuttaa enää.
normaalikäytäntö silloin. Ei luokkakavereitanikaan kuskailtu kouluihin. Muistot tulee joskus mieleen, kun omaa lastani hoivailen, sille ei kai voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eniten harmittaa se, etteivät vanhempani tukeneet koulunkäyntiäni millään tavalla. Jos sain huonoja arvosanoja, niin sitten sain. Kukaan ei koskaan kysellyt läksyjeni perään, kuulustellut enkun sanoja tai katsonut, onko oikeat jumppakamat mukana ym.
on paljon parempi itsetunto työelämässä (varmaan muutoinkin) kuin ikäisilläni nelikymppisillä. Ehkä silloin kun he olivat lapsia tapahtui murros kasvatuksessa ja lapsia alettiin kehua jne. Itse muistam esim kun ylpeänä esitin kokeista saamaan kymppiä isälleni, ei hän sanonut mitään. Samoin lapsia ei tosiaan kuskailtu harrastuksiin, uimaan jne. Ei tullut mieleen pitää itseä sen arvoisena. Ihmettelenkin puheita, että nelikymppiset naiset olisivat itsevarmoja jne, kyllä se on toisin päin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuimme uimahallin lähellä ja kävin siellä yksin ollessani 6v, siis ihan oikeasti. Muistan vielä ne ruskeat bikinit jotka mulla oli silloin.
Enkä todellakaan osannut uida.
-ap-
Lisäksi meillä ei vanhemmat pahemmin osoittaneet tunteitaan.