Lue keskustelun säännöt.
Saanko vielä avautua siskoni kuolemisesta...
28.02.2011 |
onko normaalia että tässä tilanteessa olen alkanut kovasti pelätä omaa sairastumista? Tässä kun olen seurannut toisen taistelua niin hirvittää ajatella omaa vanhenemista ja mahdollista sairastumista. Miten kummassa jaksaisin tuollaisen taistelun? Ennen sitä eli jotenkin niin huolettomana ja nyt pelkään tosissaan kaikkea ikääntymiseen liittyvää. Kannattaisko näistä peloista mennä puhumaan jollekin terapeutille vai meneekö itsestään ohi? Haluaisin niin vielä elää ilman pelkoa ja huolta...tällä hetkellä siis aina kun johonkin vähän tuntuu niin heti ekana tulee mieleen että mikäs tauti mulla sitten on :( ei ole normaalia ajatella tällaista jatkuvasti.
Kommentit (7)
jos susta itsestä tuntuu, että olisi hyvä puhua jollekin, ei siitä voi olla muuta kuin hyötyä. Ainakin edes sen verran, että terapeutti suoraan sanoo sinulle, ettei ole syytä huoleen, ihan normaaleja ajatuksia pyörittelet. Suosittelen kyllä varaamaan ajan jos vähänkin siltä tuntuu.
Itsellä myös vaikeita asioita ollut läpikäytävänä ja toden teolla olen ajatellut mennä puhumaan jollekulle, mutten vielä ole saanut aikaiseksi. Läheiset myös ovat hyviä kuuntelijoita. Periaatteessa sama kenelle puhut, mutta puhu silloinkun on tarve. Voimia kaikinpuolin sinulle, luota itseesi ja hae apua jos siltä tuntuu. Älä yritä väkisin selvitä yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuten joku jo sanoikin. Tässä iässä ensimmäiset vanhenemisen merkit usein näkyvät ja jos joutuu kokemaan lähipiirissään menetyksiä niin sairaudet ja kuolema tulevat ihan uudella tapaa konkreettisiksi. Itse saattohoidin äitini himpun alle 30-vuotiaana ja sen jälkeen ei kyllä elämä ole palannut entiselleen, ikävä kyllä. Kuoleman- ja sairatumisen pelko jäi. Osanottoni.
on joissakin suvuissa voimakkaasti periintyvää. Kannattaa jutella lääkärin kanssa ja käydä esim mammokrafiassa ennen virallisesti suositeltua ikää. Samalla voi jutella terapian tarpeesta. Onko terapia tarpeen, kun tilanne on päällä vai olisiko parempi joskus myöhemmin, jos jokin jää sinua painamaan?
että oma kuolemanpelko hellitti. Ajattelen., että mulla on paljon rakkaita odottamassa, vaikken niin hirveänn uskovainen olekaan.
Syöpään kuolemista kuitenkin pelkään, mikään muu ei liene omaisille niin kauheaa kuin katsoa voimattomina vieressä...
nyt mullekin eikä paluuta entiseen ole...toisaalta jos tää kamala kuoleman/sairastumisen pelko ei hellitä mun on ihan pakko mennä puhumaan jollekin...kuulun vaan niihin ihmisiin joille on tosi vaikeeta avautua ventoviraalle....ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa auttaa, koska itse olen potenut kuolemanpelkoa jo teinistä asti...
Rukoillut olen ja se on alussa tuntunut todella ahdistavalta (saati raamatun lukeminen väärään ajankohtaan), mutta ajan kanssa helpottanut kun ymmärtänyt elämää enemmän..
mutta voisin kuvitella, että tämäntapaiset ajatukset ovat aika yleisiä 30+ ikäisten keskuudessa. Etenkin sellaisten, joilla on lapsia? Ja jos siihen vielä joku läheinen kuolee, ajatukset varmasti alkavat pyöriä entistä enemmän mielessä. Nuorena luuli elävänsä ikuisesti ja kaikki oli vielä edessä, mutta tässä iässä alkaa todellisuus paljastua.
Mä en siis osaa auttaa sua noiden sun kysymysten kanssa, koska itse painin vastaavien parissa (tosin lievemmin varmaankin). Odotan siis mielenkiinnolla, osaako joku muu vastata jotain järkevää. Voimia sulle raskaaseen tilanteeseen!