Voi hääparit, tajutkaa "pahvit", että puolentoista vuoden seurustelun

että esim. 10 vuoden jälkeen elämä on edelleen alkuhuumaa. Se nyt vain ei pidä paikkaansa, tai sitten teillä ei ole koskaan mitään kunnon huumaa ollutkaan.

Pitäisikö avioitua vasta sitten kun kaikki on jo arkipäiväistä, lapset teinejä ja naapurin Lissu kiinnostaa enemmän kuin vaimon tissu?? Vai mikä on ap:n mukaan oikea tapa menetellä avioitumisessa? Vai tarkoittaako ap että ei pitäisi avioitua lainkaan??

me seurustelimme reilun 4kk ennen häitä. Nyt yhteisiä vuosia takana kohta 20. Ei taida olla kiinni pelkästä seurusteluajasta avioliiton onnistuminen.

että esim. 10 vuoden jälkeen elämä on edelleen alkuhuumaa. Se nyt vain ei pidä paikkaansa, tai sitten teillä ei ole koskaan mitään kunnon huumaa ollutkaan.

Voi on ollut huumaa. En nyt sano yksityiskohtia, mutta todella hullun huumaa on ollut, joskus yhdessä niille alkuaikojen touhuille nauretaan. Mutta edelleen menee ihanasti. Olemme toisillemme luotuja ja rakastamme kovasti edelleen. 24 vuoden jälkeen.

ole varma sopiiko kumppanin kanssa yhteen niin on parasta todeta, että ei sovi.

Siis jos seurustelu on ollut vakavaa, on asuttukin jo yhdessä.

mutta eivät ne poistu seurusteluaikaa pidentämällä. Pitkästä seurustelusta sen sijaan seuraa monille uusi kohtuullisen vaikea ongelma: nimittäin lapsen saannin vaikeus. Kun on ensin pitänyt empiä vuositolkulla, että saisiko sitä sittenkin vielä jonkun paremman.



t. Naimisiin kahden vuoden seurustelun jälkeen ja sittenmmin yhdessä jo 12 vuotta. Riitoja on välillä joo, mutta kelläpä ei tässä ajassa olisi...

On ihan tutkimuksilla todistettu fakta että ensimmäiset 1,5-2 vuotta suhteessa ollaan niiden "rakkaushormonien" vallassa, ja sen jälkeen vasta pääsee siitä alun huumasta. Joten jos järjellä mietitään niin olisi aina hyvä odottaa ainakin se 2 vuotta ennen näitä tosi isoja päätöksiä.



Toki tämä ei kaikkia koska niinkuin tässäkin ketjussa on nähty, mutta ne "kyllä 10 vuoden tuntemisenkin jälkeen erotaan" kommentit on vähän tyhmiä - koska onhan se suhde silloin jo kestänyt sen 10 vuotta mikä on aika hyvin. :D

Isä ja äiti ei ehtiny ollenkaan seurustelemaan, ku isä jo kosi. Siitä puolen vuoden päästä naimisiin ja eka oli jo mahassa tuolloin. Kahdeksan vuoden päästä isä kuoli, joten ei voi tietää miten olisi käynyt. Mutta meillä riideltiim, rakastettiin ja rakasteltiin (yhteensä kuusi lasta) vaikka ei mitään himouskiksia ollakkaan. Nyt itse eka vatsassa ja 2,5 vuoden seurustelun jälkeen mentiin tammikuussa naimisiin, sitä ennen avoliitossa vajaan vuoden ja puoli vuotta kihloissa. Siskoni puolestaan jätti kihlatunavomiehensä 3,5 vuoden jälkeen, kun totesi että on vätysäijä ja toisen siskoni kihlattu jätti 2,5 vuoden jälkeen liian suuren persoonan ja tähteyden takia. Itselläni monia tuttuja mennyt "alkuhuumassa" selkeästi vielä naimisiin ja ainakin yhtä näyttää kaduttavan. Paha vaan, että hän on himouskis, joka pitää avoliittoakin jo syntinä (vaikka toki itse oli sellaisessakin yhden miesystävänsä kanssa...) joten ero ei ole tulossa. Toki eivät vielä vuottakaan ole ollut naimisissa. Sanonpa vaan että olisi niiden kannattanut miettiä kauemmin, kun eivät edes seksin takia menneet naimisiin (sekin tehty useamman miehen kanssa, mutta kulissit pidettävä ylhäällä)...

Tapasin mieheni 21-vuotiaana opiskelijana. Opiskelimme eri paikkakunnilla. Neljän vuoden kaukosuhteen jälkeen (tapasimme joka toinen viikonloppu sekä kesälomisin) muutimme yhteen ja samalle paikkakunnalle. Vajaan vuoden päästä menimme kihloihin ja siitä kahden vuoden päästä naimisiin eli olin tuolloin 27-vuotias.



Heti kun muutimme yhteen, päätimme, että lapsi saa tulla, jos on tullakseen. Ei tullut. Olin tuolloin siis 25-vuotias ja mieheni 26-vuotias. Molemmilla oli vakituiset työpaikat. Kun lasta ei kuulunut, päätimme sittenkin virallistaa suhteen häillä, kun aloimme pohtia elämäämme lapsettomana pariskuntana (perintö, lähiomainen yms.). Meille siis avioituminen oli yksi etappi polulla eikä uuden elämän ihana alku. Sillä varmistelimme tulevaisuutta kriisien varalta.



Nyt on yhteisiä vuosia 15 (avioliittoakin jo 9 vuotta) ja lapsia kaksi. Polkua olemme kulkeneet edelleenkin ja etappeja tullut vastaan muitakin kuin avioliitto. Ei se ero tai yhdessä pysyminen siitä avioitumisesta johdu. Se tulee kyllä siitä riippumatta, jos on tullakseen.



Ei meillä ollut kyse mistään varmistamisesta - joskaan emme kyllä sokkonakaan halunneet avioliittoon sännätä. Elämä nyt vaan meni näin. Kuusi vuotta voi jonkun mielestä olla kauan ennen avioitumista, mutta meille se oli sitä matkaa kohti yhteistä vanhuutta.

kuukauden seurustelun jälkeen, että me tulemme olemaan yhdessä loppuelämän, että tästähän voisi vaikka naimisiin mennä. Tosin mentiin vasta 1,5 vuotta myöhemmin. Ja kyllä, ollaan naimisissa onnellisesti edelleen, parikymmentä vuotta myöhemmin.

mä avioiduin mieheni kanssa 1v2kk seukkailun jälkeen ja yli tusina jo yhteisiä vuosia takana.

mentiin naimisiin puoli vuotta tapaaamisen jälkeen ja 15 vuotta tulee täyteen pian. Ollaan varmaan onnellisin pariskunta jonka tunnen!

Sitten et tunne meitä =)

En minäkään ymmärrä näitä pika-avioliittoja mutta kukin tavallaan.

minä idiootti aloin ensin seurustella kun toinen niin halusi. Sitten menin kolmen vuoden päästä kihloihin kun se kuului asiaan. Sitten tehtiin lapsi ja mentiin naimisiin. No ok, pari kyyneltä tirautin kirkossa, koska häät ylipäänsä ovat koskettavia, olin juuri saanut lapsen ja "kuului" olla onnellinen. Nyt yhteisiä vuosia takana yli 10 ja tajuan äärimmäisen kipeästi tekemäni virheen.

Ne yhessäolon vuodet eivät välttämättä takaa mitään onnea, totuttavat kyllä yhteen ja siitä saattaakin olla tosi vaikea lähteä. Nyt lapsia on jo kaksi mutta kolmatta en enää halua vaikka painostus on kovaa. En pysty lasten vuoksi erota mutta on raskasta ajatella tulevaisuutta. Sekin alkaa olla jo valmiiksi ajateltu. Pääasiassa ympäristön toimesta.. Eikä ketään muuta voi silti syyttää kuin itseään.

Anteeksi tämä katkera vuodatus tähän. Olen iloinen että aitoa onnea on ja jotkut uskaltavat toimia sen halunsa mukaan.

Minä taidan olla erikoistapaus vai,jos päivittelette että naimisiin mennään liian nopeasti.Minä tapasin mieheni elokuussa 2010, ja menimme naimisiin lokakuussa 2010, eli tunsimme toisemme peräti 1,5kk kun vihille menimme!

5kk:n seurustelun jälkeen naimisiin, takana jo 18v. Mitä ihmettä alkuhuuman häviäminen vaikuttaa avioliiton onnistumiseen? Kaikkihan tietävät että rakastuminen on eri asia kuin rakastaminen. Ja samassa suhteessa kumpikin on mahdollista.

tunnettiin vain vajaa 9kk ennen naimisiin menoa ja seksikin säästettiin avioliittoon.. niin ja tuon yhdeksän kk aikana tavattiin kymmenkunta kertaa.. ja ollaan nyt oltu naimisissa 5v, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Itse asiassa, nyt tuntuu, että meidän elämä on jotenkin seesteistä ja ihanaa.. vaikka on neljä pientä lasta ja siinä mielessä hektistä elämää.. mutta en vaan osais enää kuvitella elämää ilman tuota rakasta ihmistä. Ja se, että on hyvä olla yhdessä, ei tarkoita, että toisessa ei olis mitään ärsyttävää :)

menimme naimisiin kolme vuotta tapaamisemme jälkeen ja meillä oli jo toinen muksu tulossa :D

Kymmenen yhteistä vuotta takana ja onnellisia ollaan! Enkä väitäkään, että helppoa aina olisi ollut, mutta rakastamme toisiamme ja haluamme elää yhdessä.