Oikeuttavatko normaalit elämän vastoinkäymiset saikuttamaan?

Ehdottomasti kyllä mikäli ei ole työkykyinen. Näin saattaa hyvin esimerkiksi vakavan sairastumisen, kuolemantapauksen, eron tms. kohdalla olla.

Niin kuin jo sanoit että teillä on tiivistahtinen, vaativa työ, niin ei sitä pysty tekemään jos on huolissaan jostain muusta. Minun isä kuoli kun olin perhepäivähoitajana ja pystyin jatkamaan työtä normaalisti koska kyllä lapset ymmärsivät miksi itkin keskellä päivää isän ikävää. Sehän on normaalia surra. Mutta kaikissa työtehtävissä se ei ole mahdollista.

koska KAIKKI vastoinkäymiset kuuluu enemmän tai vähemmän normaaliin elämään, ja ne tuntuvat silti raskailta. Minusta esimerkiksi avioero, keskenmeno, omien vanhempien kuolema jne. on sellaisia asioita, ettei heti niiden tapahduttua tosiaankaan mennä työpaikalle ja olla kuten ennenkin. Esimerkiksi parinkymmenen vuoden mittaista avioliittoa ja sen kariutumista ei mielestäni voi edes verrata siihen että eroaa "muutamasta pitkästä suhteesta". On siihen ehditty panostaan sen verran enemmän.

EI oikeuta mutta minkäs teet.



Ihan samaa olen kohdannut terveydenhuollon työpaikassa, naisiapa sielläkin suurin osa- ja ne tekemättömät työt, ne kaatuvat töissä oleville, sijaisia saa harvoin.

Ehdottomasti kyllä mikäli ei ole työkykyinen. Näin saattaa hyvin esimerkiksi vakavan sairastumisen, kuolemantapauksen, eron tms. kohdalla olla.

Mutta ei palkallista, ja ei niin, että muut joutuvat hommat hoitamaan. Masennus esimerkiksi on taas ihan eri asia kuin se, että elämä sattuu potkimaan päähän...

parisuhteet ovat jo aika pitkiä, mutta ei toki 20-vuotta. Mutta oikeasti työkaverini oli poissa duunista, kun erosi kaksivuotisesta avoliitostaan...



Ilmeisesti siis on ihan jees, että kun seuraavan kerran on riitaa mieheni kanssa, niin saikutan sen kolme päivää. Kiva saada vahvistus tälle. Voin sitten nyyhkiä ja mussuttaa suklaata avlla surffaten :)



ap



Ps. ei maar, koen työni sen verran tärkeäksi ja vastuulliseksi, etten viitsi jättää sitä muutenkin kuormittuneiden työkavereiden harteille. Mutta, työsuhteethan eivät ole ikuisia ja kyllähän se tialstoista näkyy, kuka lentää pihalle perhehuolineen. Pätevistä ja työkykyisistä ihmisistä kun ei vielä ihan kauhea pula ole..

töitä tekemään, kun ei ole ollut työpaikkalääkäriä määräämässä itkulomaa. Ja ihan samanlaiset perheet, sairaudet ja ongelmat on ollut ennenkin. Tämä on tätä medikalisaatiota, että elämään kuuluvat tavallisetkin asiat vaativat lääkitystä. Ja muistaakseni siitä oli ihan tutkimuskin, että naisvaltaisilla aloilla janaistyöntekijöillä oli miehiin nähden huomattavasti enemmän poissaoloja. Mutta jonkunhan ne työtkin on tehtävä. Kiva varmaan olla se ainoa mies jossain työyhteisössä, jossa PMSkin on sopiva syy olla se 3 päivää poissa.



Nyky-Suomessa tosin työttömyys alkaa olla realistinen uhka, mutta naisillahan on usein keskimäärin paremmin tienaava puoliso, joten huoli ei ole samanlainen kuin miehillä. Varmasti vaikuttaa siihen, kuinka kepeästi ei viitsitä töihin lähteä.

Enkä IKINÄ kehtaisi noista arkisista syistä hakea saikkua. Olen eronnut, saanut keskenmenon yms ilman tarvetta sairaslomiin. Nuo nyt vaan ovat aika tavallisia vastoinäkymisiä elämässä, joita lähes kaikki kohtaavat.



Minä jollain tavalla uskon, että itsellenikin on parempi vaihtaa ajatukset työtehtäviin, sen sijaan, että jäisin kotiin märehtimään ongelmiani.

Olen ainut nainen miesvaltaisella alalla ollut yli 10 vuotta ja tuo on ihan vakiokäytäntöä.

Nykyisessä työpaikassani varsinkin valittavat joka risahduksesta. Ihmisistä kiinni.

Olen itsekin ollut välillä pois vastaavista syistä.



Nykyisellään elämäni on enemmän tasapainossa enkä ole "joutunut" ottamaan saikkua ihan normaaleista asioista, ja en myöskään ehkä iän myötä enää viitsi valittaa joka asiaa (olen hieman vanhempi kuin muut nykyisessä työpaikassani). Eikä henkilökohtainen työtehoni tunnu laskevan merkittävästi, jos joku mummo kuolee tai on pientä parisuhdeongelmaa. Ehkä sitä kovettuu iän myötä, eivät ne vanhemmat miehetkään enää valita juuri mistään, vain ne nuoret, sukupuolesta riippumatta.



Avioeron ymmärrän silti isoksi asiaksi tai jonkun ihan läheisistä läheisimmän kuoleman.



Vähän ymmärrystä kuitenkin lisää sulle AP!

omakotitalo oli palanut. Taisi olla molemmat tai ainakin toinen heistä, joka hakeutui kuukausien mittaiselle sairaslomalle ja tämä mainittiin siis lehtijutussa syyksi. Eräs tuntemani ihminen ei voinut tulla töihin vaan jäi saikulle kun lapsensa moottoripyörä vaastettiin. Joko nämä ihmiset ovat kokneet elämässään liikaa vastoinkäymisiä ja nuo ovat olleet se viimeinen niitti tai sitten ovat pumpulissa eläneet ja eivät kestä vastoinkäymisiä.

kannata pitää tällaisten asioiden suhteen mielessä se, että ette mitenkään voi tietää mitä kaikkea siellä on taustalla.



Esimerkiksi keskenmeno voi olla miltei toivottu juttu, tai sitten kesken voi mennä viimeisen hedelmöityshoidon tulos ja olla henkilölle lisäksi vaikka kuudes keskenmeno..



Ihmisellä voi olla taustalla asioita, jotka saavat muiden mielestä pikkujutut olemaan täysin lamauttavia.



Eikä sitä itsekään etukäteen tiedä, miltä vaikka äidin kuolema tuntuu. Voi olla, että työkyky säilyy ja työnteko vain auttaa, tai sitten voi olla ettei pääse sängystä ylös taikka purskahtelee jatkuvasti itkuun viikkojen ajan.



Miksi teillä on niin hirveä tarve kytätä ja tuomita?

Meillä oli lähiesimieheni kailottanut mun poissaoloani koko osaston kuullen. Ei varmasti kailota toiste, liiton lakimiesten avustamana tein kirjallisen valituksen hänen vaitiolovelvollisuuden (sairaslomatodistuksen menevät hänelle) rikkomisesta.



Oli vinkunut sitä, miten jonkun mummon kuoleman takia ollaan poissa. Että ei pystytä kohtaamaan mitään menetyksiä ilman saikkua plaa plaa.



Eipä vaan tiennyt, että mummoni oli mun ainut elossa oleva lähisukulainen. Olen ainut lapsi, isä kuoli jo mun ollesssa pieni, äiti kuoli kun olin 17 v ja mummo mut luotsasi maailmalle. Ukkiki kuoli matkan varrella.

Siitä vain käväisit vessassa työntämässä sikiönalun vessanpönttöön ja jatkoit töitäsi ja löit vain rättiä jalkoväliin.

Olen itse naisvaltaisella alalla ja kyllä onneksi työkaverit passitti sairaalaan kun yhtäkkiä alkoi viiltelevät kivut ja supistukset ja verta niin, että housut olivat päälle asti märät.

Pakko vielä nostaa hattua. Todella taistelija-ainesta, että tuosta noin vain suhkaisit keskenmenon töissä ja jatkoit hommia. Totta edes buranaa otit siihen?

Keskenmeno rv 11+6

Enkä IKINÄ kehtaisi noista arkisista syistä hakea saikkua. Olen eronnut, saanut keskenmenon yms ilman tarvetta sairaslomiin. Nuo nyt vaan ovat aika tavallisia vastoinäkymisiä elämässä, joita lähes kaikki kohtaavat.

Minä jollain tavalla uskon, että itsellenikin on parempi vaihtaa ajatukset työtehtäviin, sen sijaan, että jäisin kotiin märehtimään ongelmiani.

kyllähän odottattomien surujen ja suurten vastoinkäymisten sattuessa on pakko jäädä ja oikeuskin jäädä sairaslomalle. Eihän sitä kukaan voi vaatia, että silloin pystyisi töitä tekemään.

Mutta juuri tällaisia sairaslomia, joissa joku nelikymppinen jää viikkojen sairaslomalle, koska oma jo kymmenen vuotta sairastanut 90-vuotias mummo kuolee, niin en ymmärrä minäkään.

jos työpaikkanne on kuvaamasi kaltainen niin ei mikään ihme, että työntekijät alkavat olla tämän tästä saikulla. Se on toki väärin paikalli olijoita kohtaan, mutta luulisi työantajankin jotain asiasta hoksaavan. Ja te aina terveinä olevat voitte sanoa suoraan, että ette jaksa aina tuurata. Asia ei etene vauvalehden palstan kautta, joskin avautuminen täällä helpottaakin.