Toivotonta

Ei meillä oo mikään maailman tervein suhde koskaan ollutkaan, mutta mitä helvettiä me sitten ollaan puhuttu kun mikään sana ei paina.

Jälkeenpäin ajatellen mä olen antanut mieheni lähes kaikissa tilanteissa polkea mut maan rakoon, eli olen joutunut niissäkin tilanteissa nöristelemään ja pyytelemään anteeksi mieheltäni kun hän on loukannut minua... Mua oksettaa katsoa peiliin kun näen sieltä säälittävän idiootin josta ei ole mihinkään muuhun kuin toisten ihmisten poljettavaksi.

En mä edes tiedä mitä tehdä nyt.



Kärsin paniikkihäiriöistä ja tänään piti lähteä mieheni sukulaisten juhliin.

Mä sitten ahdistuksissani möläytin etten lähde ja mieheni tästä suuttui kovasti. Ymmärrän että suututtaa, mutta en sitä että sitten kaadetaan kaikkea paskaa toisen niskaan.

Joo ihan vitun kiva että mua arvostetaan noin kovasti että heti kun tulee joku Q"ongelma" niin sitten on koko suhde piloilla ja minä muka kaikkeen syypää.



JA sit mua vituttaa tää kokonaistilanne muutenkin. Kauhee kasa laskuja pystyssä joita en yksin pysty maksamaan. Ei rahaa, eikä puhelinta. Se hajos paripäivää sitten. Mä en pääse kulkemaan minnekkään kun ei ole autoa...



Ei helvetti... Muutenkin paska fiilis tosta miehen käyttäytymisestä. MÄ olen kyllä päättänyt ettemme enää yhteen palaa. Tätä on tapahtunut ennenkin joten ei kiitos enää. Miksi mä rääkkäisin itseäni suhteessa jossa mua ei arvosteta pätkääkään?

Mä vielä rakastan tota kusipäätä. TAhdon sen kanssa naimisiin, tai siis en enää.



Viikonloppukn vielä kaikenlisäks ettei voi edes lampsia mihinkään virastoonkaan...



Joo itteeni mä saan tästä kaikesta syyttää mitäs oon kestäny huonossa suhteessa, enkä rakentanu itelleni mitään varakeinoa selviytymiseen... Ei vaan auta ittensä syyttely... Jos ei olis lapsia, niin menisin narun jatkoks.