Lue keskustelun säännöt.
Olen 29v, enkä vieläkään tavannut elämäni miestä.
10.02.2011 |
En tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Tiedän, että miehistä on paljon vaivaa ja surua. Mutta miehet voi olla myös hauskaa seuraa ja vois olla kiva tuntea itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi ja tietty antaa rakkautta ja huolenpitoa toiselle.
Missä paikoissa sitä voisi käydä, että mahis tavata joku ihana mies?
Käyn töissä, kirjastossa, kaupassa, kaupungilla melko usein. Junalla, linkillä matkustan kanssa. Harvemmin sitten baarissa. Ja pari kertaa kuukaudessa käyn ravintolassa syömässä. Leffassa en nykyään käy paljoa koskaan, mutta niissä nyt harvemmin ketään miestä tapaa.
Niin en ole silti tavannut ketään. Jos mietin missä mua yritetty iskeä lähiaikoina, niin baarissa tai kadulla joku humalainen, pikaruokalassa, en ole varma oliko selvinpäin ja junassa, mutta se oli varattu ja humalassa myös.
Ei ollut yhtään mun tyyppiä ja iältään olivat kaikki 20v ja 40v, eli ihan väärän ikäisiäkin. Ikähaarukka mulla olisi 26-33.
Niin ja netistä pari kertaa seuraa hakenut, mennyt treffeille ja ne miehet on ollut ihan erilaisia, ei yhtään mun tyyppiä vaikka aluksi sellaisen kuvan sain. Totuus tulee ilmi vasta kun tapaa livenä, eli en hae seuraa netistä en ikinä enää.
Kommentit (9)
"elämäni miestä" ja olenkin heittänyt jo haaveet sellaisesta. Aviomies mulla kyllä on, ja lapset tehty. Ikää vähän yli 30 v. Mäkin vielä joskus sorrun unelmoimaan miehestä, joka olisi hauskaa seuraa (tai joka ylipäätään haluaisi pitää _seuraa_, jutella, tai edes kuunnella mitä hänelle sanon) ja oi että miten ihanaa oliskaan, jos tuntisi itsensä TÄRKEÄKSI! Ihan liian hyvää ollakseen totta... Rakkautta ja huolenpitoa minä saan kyllä antaa ihan niin paljon kuin sielu sietää, mutta ois kyllä kiva joskus saada jotain takaisinkinpäin. No, kaikkea ei voi saada. Elämä on.
Eli sä koet, että se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin olla yksin? Siis ilman miestä.
t. ap
Se ois mullekin mahdollista, kyllä niitä halukkaita löytyy, mutta itse en ole halunnut olla sellaisen kanssa, kuka ei tunnu siltä oikealta.
Mutta ehkä sulla alussa tuntui niin ja sä taidat rakastaa miestäs, mutta olet vaan antavana osapuolena. Tsemppiä sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä löysin elämäni miehen 34v ikäisenä. Sitten menimme naimisiin ja saimme kolme lasta. Ja hän on edelleen "elämäni mies" kun olemme olleet 10v. naimisissa :)
Joten, älä hätäile!
31-vuotiaana, saimme esikoisen kun oli 32 ja nyt on toinen tulossa kun olen 35. Kun tapahtuu, voi tapahtua aika vauhdillakin.
mutta koen, että ei ole vaihtoehtoa. Tai olisi tietysti, mutta lasten kustannuksella ja täysin itsekkäistä syistä, joten.. ehkä mä vaan kannan vastuuni ja elän valintojeni mukaan.
Kun ei tässä suhteessa siis mitään vakavaa vikaa ole, mies käy töissä, ei lyö, ei ryyppää (ainakaan kovin usein niin paljoa, että haitaksi olisi) ja lapset varsinkin tykkäävät isästään hurjasti ja isä lapsista.
Että sellaista.
Onnea sulle miehen etsintään. Valitse paremmin, kuin minä :) (tai no, ei meilläkään tällaista aina ole ollut)
Mutta muista, yksinkin voi elää hyvää elämää, paljon parempaa kuin toiset (tuntuu valitettavasti, että suurin osa) parisuhteissaan.
t.2
Lapset tein (2kpl) kun ajattelin että jollei miestä, niin lapsia ainakin.
Parisuhteessa on varmaan puolensa ainakin taloudellisesti, mutta olen ihan tyytyväinen näin. Käyn työssä + suoritan lisätutkintoa, vanhempi lapsi on koulussa kolmannella, nuorempi päiväkodissa.
Mitä sillä miehellä enää tekisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eniten satuttaa se kun parikymppiset äidit toitottavat kaikkitietävinä että perhe pitäisi perustaa nuorena. Kaikki vaan eivät satu tapaamaan sopivaa kumppania juuri nuoruusiällä, eikä sille oikein voi mitään. Niin paljon on tuurista kiinni. Minäkään en käy baareissa ja työpaikkani on täysin naisvaltainen. Opiskelupaikka oli samoin. En keksi mitään harrastuksia joista voisin lähteä bongaamaan miestä ja koko ajatus on aika vaivaannuttava. Nettideiteistä on minullakin huonoja kokemuksia, pelottaviakin. Yhden vainoharhaisen stalkkerin jälkeen päätin että en sorru niihin koskaan enää. N30
Ihan oli kollega mutta eri paikkakunnalla.
Siinä meni entinen avoliitto, mutta enpä ole katunut.
Yhdessä kohta 14 v, 10 v hääpäivä tulee kesällä, kolme yhteistä muksua =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta koen, että ei ole vaihtoehtoa. Tai olisi tietysti, mutta lasten kustannuksella ja täysin itsekkäistä syistä, joten.. ehkä mä vaan kannan vastuuni ja elän valintojeni mukaan. Kun ei tässä suhteessa siis mitään vakavaa vikaa ole, mies käy töissä, ei lyö, ei ryyppää (ainakaan kovin usein niin paljoa, että haitaksi olisi) ja lapset varsinkin tykkäävät isästään hurjasti ja isä lapsista. Että sellaista. Onnea sulle miehen etsintään. Valitse paremmin, kuin minä :) (tai no, ei meilläkään tällaista aina ole ollut) Mutta muista, yksinkin voi elää hyvää elämää, paljon parempaa kuin toiset (tuntuu valitettavasti, että suurin osa) parisuhteissaan. t.2
Tai eihän sitä tiedä jos rakkaus sekoittaa pään. Jos mies ei halua lapsia, minulle se ei olisi ongelma. Jos mies haluaisi kolme lasta, se voisi olla.
No en minä halua ajatella noin pitkälle. Kyllä tiedän, on mulla toivoa. Tapaan sitten kun/jos tapaan. Ajattelin ottaa koiran, ei kuitenkaan miehen korvikkeeksi, vaan koska rakastan koiria.
Siinäpä sitä sitten.
t. ap
"elämäni miestä" ja olenkin heittänyt jo haaveet sellaisesta.
Aviomies mulla kyllä on, ja lapset tehty. Ikää vähän yli 30 v.
Mäkin vielä joskus sorrun unelmoimaan miehestä, joka olisi hauskaa seuraa (tai joka ylipäätään haluaisi pitää _seuraa_, jutella, tai edes kuunnella mitä hänelle sanon) ja oi että miten ihanaa oliskaan, jos tuntisi itsensä TÄRKEÄKSI! Ihan liian hyvää ollakseen totta...
Rakkautta ja huolenpitoa minä saan kyllä antaa ihan niin paljon kuin sielu sietää, mutta ois kyllä kiva joskus saada jotain takaisinkinpäin.
No, kaikkea ei voi saada. Elämä on.