Yksinäinen avioliitossa

Meillä miestä ei kiinnosta seksi, läheisyyttä ei ole oikeastaan ollenkaan. Ainakaan miehen puolelta oma-aloitteisesti, minä välillä " tungen" lähelle hetkeksi. Lapset hoidetaan meilläkin yhdessä, keskusteltavaa ei löydy. Yhdessä oltu 6½- vuotta, josta osa naimisissa.



myös -78

Eikö ole muita ratkaisuja kuin erota?



Mici

Toista ei voi oikein pakottaa olemaan läheisempi, miehen vaikea suostua seksiin säälistä. Inhottavinta on, kun ei saa toiselta vastausta siihen miksi hän käyttäytyy noin, vaikka se vastaus olisikin kyllästymistä niin parempi tietää, kun arvuutella.



Miksi sitten roikkuu tälläisessä suhteessa? Minä varmaan odotan muutosta tilanteeseen, en haluaisi luovuttaa lastenkaan vuoksi. Luulin jo muutoksen tulleen, kun kesällä meni 2kk:tta paremmin, mutta taas palasimme samaan vanhaan seksittömyyteen ja läheisyyden puutteeseen. Sitä ennen samanlainen jakso, joka kesti 1½-vuotta...



myös -78

Piste.



Kun puhalletaan tulta tähän

sammuvaan hiileen

Se savullansa meitä tukehduttaa

Ja jos vain muistellaan jäädään

kiinni ikuisuuteen



Eikä eletä ollenkaan

Kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan

Rohkeempaa on luovuttaa



Kyllä sinä muistat kuinka katse viiltelee

Kyllä sinä tiedät miten lehdet putoilee

Kaikki on jo nähty siksi pisteen nyt teen

Anna jo olla

Anna mun olla ja unohtaa



Kun nyt jutellaan voidaan

hyvin katsoa silmiin

On nähty nämä seinät ennenkin

Mutta ei saa koskettaa,

ne aamut meidät imee vain kuiviin



Ei tästä tule näin valmiimpaa

Ehkä on jo aika irrottaa

Kai saa nyt luovuttaa¿?



Kyllä sinä muistat kuinka katse viiltelee

Kyllä sinä tiedät miten lehdet putoilee

Kaikki on jo nähty siksi pisteen nyt teen

Anna jo ollaAnna mun olla ja unohtaa



Kyllä minä tiedän kuinka kehomme kietoutuu

Kyllä minä muistan mille ihosi tuoksuu

Jos tulevatkin vuodet käsiimme vain rikkoutuu

En jaksaisi olla



Anna mun olla ja unohtaa¿

meillä on ollut tuollaista kohta kaksi vuotta, MUTTA nyt menee paremmin vaihteeksi. ehkä teilläkin on jokin huonompi ajanjakso menossa nyt. Onko teillä molemmilla tarpeeksi omaa elämää, mielenkiintoista ja haastavaa sellaista? Entä pienet lapset? Ei taida paljon jäädä aikaa itselle saati toiselle..



entäs hormonipuoli (olen pitänyt tätä vitsinä lähes koko elämäni, mutta lopetin pillerit ja ongelmat eivät enää näyttäneet ongelmilta, toki OMA elämä on taas löytynyt muuten kun lapset ovat isompia)



Mene ihmeessä terapiaan jos miehesi on kerran menossa, ei tämä taida vielä olla eron paikka



yksi -78 lisää

mutta kannattaa yrittää vielä siskot! Nämä on kuitenkin vain näitä " teinien" lurituksia, kun ei ole vastuuta ja unelma helposta ja kivasta elämästä jossain ja jonkun kanssa... TYlsyyden vuoksi ei (ehkä) kannata erota??



Neljä seinää 6' 30



Parempi on olla yksin vaan

kuin yksinäinen kahdestaan

parempi eksyä toisistaan

kuin itsensä kadottaa

parempi on olla itsekseen

kuin tulla sokeiksi toisilleen

helpompi lähteä ja levähtää

ennen kuin tulee pimeää



Heti kun mä olen yksin

ikävä viiltelee

Vielä kerran kahdestaan

- tämän yhden kerran vaan



Neljä seinää saa

yksin todistaa

vaieten ne valvoo

ja meitä tuijottaa

vesi hiljalleen

hautaa kaiken alleen

neljä seinää valvoo

kun sinua suutelen



Sinä saat minut uskomaan

etten pysty jatkamaan

sinua ilman ja yksinään

ois vielä pimeämpää

Sinut tahdon unohtaa

en enää osaa muutakaan



Kertaakaan et enää saa

mun mieltä muuttumaan



Neljä seinää saa yksin todistaa

toisenlaista yötä

ja minua rauhoittaa

kun vesi hiljalleen

sinut hautaa alleen

liian monta yötä mä sinua suutelin

neljä seinää vaan

enää tuijottaa

vaieten ne valvoo

ja minua suojelee

kun vesi hiljalleen

valuu yli menneen

odotan ja istun

veden ääntä kuuntelen



Neljä seinää vaan enää tuijottaa saa

varjoja ne kantaa, sinusta muistuttaa

neljä seinää saa yksin todistaa

kanssani ne valvoo ja minua lohduttaa



Neljä seinää yksin tietää

Neljä seinää saa minut uskomaan

seuraavana yönä veden pinta hiljenee





säv. Kie Von Hertzen

san. Jonna Tervomaa

sov. Kie Von Hertzen, Jussi Jaakonaho

Meillä ei ole kuin yksi pieni lapsi, isommat jo koululaisia. Työssä käyn normaalisti, enkä voi edes " syyttää" pillereitä =) Meillä, kun ei hormonaalista ehkäisyä tarvita, kun harvoin on tilanteita missä ehkäisyä edes tarvitsisimme =)



Ei meillä ihan totaalinen selibaatti ole, mutta 1krt/2kk seksiä. Laskeskelin tuossa että 6krt vuodessa suurin piirtein. Tällä tahdilla ollessani 60v. olen ollut 180 kertaa sängyssä 30-vuoden aikana, joillekin varmaan normaali kerta määrä vuodessa =)



myös -78

Menehän nyt itseesi ja lähde rohkeasti kokeilemaan sitä terapiaa. Ei sitä kukaan tule kotiin teidän välejänne parantelemaan, ja tunnetusti odottamalla ne eivät parane. Kyllä suhteen eteen pitää tehdä töitä.



Terapiasta voisi hyvinkin olla apua. Meillä on ollut vähän samantapaista. Parisuhdekurssi teki erittäin hyvää. Lisäksi on apua ollut miehen masennuslääkityksestä - mies oli pitkään ylirasittunut, ja siksi hän ei halunnut enää seksiäkään - minä kyllä halusin. Nyt tuntuu menevän mukavasti. Käytiin juuri yhdessä kävelyllä, vauva nukahti ja kohta aletaan yhdessä siivoilemaan. Yhteisen tekemisen kautta on paljon mukavampaa tämä yhteiselo. Isommat lapset ovat tänä viikonloppuna mummulassa.

Nimittäin joskus vain suhteet päättyy eikä niihin saa enää eloa vaikka mitkä temput tekisi. Tunteita ei voi pakottaa, itseasiassa ne kertovat meille totuuden.



Jos ajattelemme koko elämäämme. Haluammeko oikeasti mummona muistella 50 vuotta taaksepäin katkerina siitä että elimme tyhjässä avioliitossa yksin? Onko se sen arvoista? Meillä kun on vain tämä YKSI elämä.

Me ollaan oltu naimisissa tänään vuoden. mentiin naimisiin poikammr ristiäisten yhteydessä ja mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut miltään. Mies sai muutama kuukausi sitten kolmivuorotöitä ja tekee joskus tuplaa. Uusia kiukkusia pirteitä on kaivautunut esiin työn ja väsymyksen ohella itse kullekin. Nyt masentaa, on meinaan outoa, että selibaattia tässäki suhteessa alkanu kertyä huolettavasti. Ja tuntuu että itessäni on vikaa. Ollaan miehen mielestä oltu kumpiki vaan väsyneitä ja se on syy tähän. Mutta kaikki asiat, josta yritän keskustella, hän vähättelee niitä ja keskustelu jää siihen. Eli minua ei oteta tosissaan ja hän katsoo tätä tilannetta positiivisenä. Mulla on senminen olo etten enää jaksa. Ja saan henkistä huomiota kaveripojilta. Välillä teee mieli ajautua pettämään, kun kotona ei suju mallikkaasti. Sitten joskus uskottelen itselleni olevani onnellinen ja yritän pois sulkea ajatuksenkin siitä että menisi huonosti.

Moi, meillä on sama mutta toisinpäin. Meillä on 5 lasta yhteensä josta 2 asuu joka toinen viikko minun ja vaimoni luona. Nämä lapset on minun vanhasta suhteesta. Vaimollani on poika vanhasta suhteesta nuoruudesta ja meillä on myös kaksi yhteistä lasta jotka ovat pienempiä.

Minulla on hyvä duuni, hoidan lapsia kuin olen poissa töistä ja vien vaimon poikaa myös yhdessä treenaamaan minun kanssa. Vaikka olen ottanut asian puheeksi että ei ole 2 aikuisen välistä romanttista suhdetta tai seksiä muuten kuin minun aloitteesta (joista noin 85% päätyy siihen että tulen torjutuksi). Vaimoni on ollut kotona pitkään ja on ehkä siksi masentunut, mutta taloudellinen tilanne ei mahdollista toisinpäin olevaa tilannetta missä minä olisin kotona koska sitten ei olisi tuloja ja talo menisi alta.

Se vaan ahdistaa että vaikka mitenpäin lähestyisin häntä ja mitä tekisin niin tuntuu että tulen torjutuksi. Nekin kerrat kun seksiä on, minulle jää fiilis että se oli vain minun takiani eikä hän oikeasti ollut siitä kiinnostunut. No joka tapauksessa halut ja tarve ei matchaa yhtään. Otin sen linjan nyt että minä en tee mitään aloitetta ja vaimoni saa tehdä aloitteen sitten kun on valmis ja sanoin tämän hänelle. On vaan tosi paska fiilis ja seksuaalisesti olen erittäin turhautunut. Pelkään että jos en tee aloitetta, sekin vähä seksi, mitä on ollut, vaan loppuu ylipäätään. Töissä toiset naiset flirttailee minulle ja pelkään että retkahdan jossain vaiheessa ja menetän perheeni. Mitäs tässä tekis?

mies81

Olin täysin vastaavassa tilanteessa. Suhteeseen ei ollut näkyvissä parannusta, joten lähdin. Lapsien vuoksi on ratkaisu tuntunut todella itsekkäältä, mutta kaikkihan me täällä ollaan vastuussa omasta elämästämme ja sen onnellisuudesta. Lapset ovat tottuneet jo tilanteeseen ja ovat myös onnellisia näin. Päätös ei kaduta, koska tunnen eläväni täysillä jälleen ja sain suhteen, jossa on rakkautta, himoa ja puhua voi mistä vaan.

Juuri täytin 60 vuotta. Huomasin, että olen masentunut ja menettänyt elämänhaluni tyystin. Menimme naimisiin parikymppisenä. En tiennyt halusinko sitä vai en. Jotenkin uskoin johdatukseen. Etsin miestä joka ei juo ja jonka kanssa voisi puhua. Elämä meni kohtuullisesti aina siihen asti kun aloin odottaa lasta 36-vuotiaana. Silloin hellyyden ja huomion tarve oli suurta. Kerran itkeskelin yksinäisyyttäni ja turvattomuuden tunnetta miehelle. Hän hermostui ja hyppäsi päälleni alkaen hakata minua. Minulla oli synnytys edessä reilun kuukauden kuluttua. Olin shokissa, en voinut uskoa todeksi, että mies käy hakkaamaan raskaana olevaa vaimoaan. Viikot kuluivat ja päätäni särki väkivalta. Olin niin allapäin, etten pystynyt puhumaan mitään kenellekään. Häpesin ja ajattelin että syy on minussa.

Synnytykseen mies oli lupautunut mukaan, mutta hän jätti minut sairaalaan ja lähti itse syömään pitsaa jne. Lapsi kasvoi, jos joskus otin puheeksi hellyydentarpeen, oli edessä riita. Lyöminen ja outo käytös jatkui ja lisääntyi...jos vain uskalsin puhua tarpeistani. Mies kyllä kävi tyydyttämässä itsensä öisin vuoteessamme, kunnes ajauduimme eri huoneisiin "asustelemaan".  Eropaperitkin tehtiin, mutta koska minun olisi pitänyt lähteä, en jaksanut sitä toteuttaa. Mies ei taloa halunnut myydä. Kun en toivo yhtään mitään, elämä soljuu omalla painollaa. "Hae, itsellesi uusi mies", hän joskus kehotti. Aloinkin katsella muita, mutta sain nyrkistä kuitenkin.  Yhäkin asumme yhdessä, vaikka jo ties kuinka monta kertaa olen lähtenyt luomaan omaa elämää, mutta olen epäonnistunut. Omaisuus on miehen takana, eikä hän ole kotia suostunut myymään. Itse en enää jaksa taistella, olen elämästäni tyystin uupunut, toivon vain että kaikki loppuisi. Vanhempamme ovat kuolleita, ystävät haluavat iloista positiivista seuraa, "positiivinen" mieheni kyllä kelpaa seuraksi. Omat lapsuuden ystävätkin ovat katsoneet että syy on minussa. Narisen turhasta, onhan minulla katto pään päällä ja perhe, tyytyisin siihen!

Asennoidun niin, etten voi asialle mitään. Minun on oltava ystävällinen ja hiljaa. Lähisuvussa miehet ovat olleet väkivaltaisia, mieheni historiasta tiedän vain sen, että hän on ollut jonkun vuoden mielisairaalassa. Ammattiauttajalla käydessä, mies on äänessä ja kääntää asiat niin, että minä olen syypää asioiden tilaan. En jaksa aina puolustaa itseäni. Ratkaisujakin pitäisi löytää. Mies ei sellaisia mieti/ toteuta, olen kyllä pyytänyt että joskus puhuisi kauniisti ja ystävällisesti minulle. 

Kirjoitin, koska suren miesten väkivaltaisuutta ja puhumattomuutta. Miehet eivät ainakaan meidän suvuissa puhu/hoida parisuhdetta. Mielestäni jo kouluissa miehet olisi opetettava tuntemaan tunteita ja puhumaan niistä. Eivät terapeutit aikuista miestä saa muuttamaan ajatteluaan ja käytöstään. Miehille tunnekoulu pitäisi olla yhtä tarpeellinen kuin autokoulu. Tiedän suvuistamme miehen aiheuttamia puolison kuolemia. Olen ajatellut kauhulla nyt esiin tullutta uutisointia vartia(poliisi)väkivallasta. Toivoisin, että nuo ammattikunnat välttäisivät avioitumista. Niin paljon noita kauhukertomuksia on tullut esiin ja todistetuksi. Miksi miehille opetetaan voiman käyttöä, he osaavat sen jo luonnostaan. Pinna kun ei kestä, ratkeaa mies voimankäyttöön ja kuolemaakin johtavaan väkivaltaan. 

Minulla on uskoni siihen ettei kuolemaa ole, mutta olisin minäkin halunnut elää ja toteuttaa omia haaveitani, koska oli minullakin haaveita...Surulla vain nyt voi seurata maailmanmenoa, sodan kauheuksia, mitkä ovat miesten aivoitusten tuotosta.   

Tuttua. Niin kylmää oli avioliittoni viimeiset vuodet. Mies ei puhunut, torjui. Olin aina yksin ja kun yritin jotain ehdottaa niin mies haukkui läheisriippuvaiseksi. Sitten kysyin yksinkertaisesti rakastaako. Ei voinut sanoa. Ihme änkytystä tuli, että se on kerran sanottu ja on voimassa niin kauan kuin sanoo ei. Olin kuullut eitä ihan tarpeeksi.

Jätä hänet!