G: Jos elämäsi olisi mennyt niin kuin parikymppisenä suunnittelit, mikä olisi toisin?

Olisin perheellinen kuten siskonikin, mutta sisko on nyt kuollut. Minä olen perheellinen ja koetan pärjäillä työelämässä, ikävä on.

että olisin nähny maailmaan silloisen mieheni kanssa ennen lapsien tekoa ja talon rakentamista, mutta hän ei suostunut. Lähdin siis yksin maailmaa katsomaan, ja nyt olen uuden miehen kanssa, ei lasta, eika tietoakaan talosta.. mutta nähty on, nähdään lisää ja onnellinen olen. Alan jo vähitellen olla 'lapsenmyötäinen'..

Kaikki on kuitenkin periaatteessa hyvin.

Parikymppisenä opiskelijaneitosena julistin, miten en ikinä hanki lapsia enkä todellakaan ikinä mene naimisiin ainakaan miehen kanssa. Mulla oli silloin myös suhde naisen kanssa, joten luultavasti, jos elämä olisi mennyt silloisten suunnitelmien mukaan, olisin lapseton, perheetön ja seurustelisin naisen kanssa. Työskentelisin erityisnuorisotyön parissa ja pelastaisin vanhempiensa hylkäämiä, vaurioittamia ja pilaamia nuoria harva se päivä.



Mutta elämä yllättää, eikä noistakaan julistuksista ja ajatuksista menty kuin vuosi eteenpäin, ja asiat olivat jo toisin. Olin tavannut mieheni, odotin esikoistamme, mennyt naimisiin ja todennut, ettei minusta taida olla niiden nuorten pelastajaksi, koska olisin liian ymmärtämätön ja vihainen heidän vanhempiaan kohtaan. Nykypäivänä lapsia on kaksi, kolmas toiveissa, mies on sama, ja päädyin lopulta kuitenkin nuorten pariin töihin. Mutta en niiden erityistapausten pariin.

Lapset olisi 5 - 7 vuotta vanhempia ja asuisin vähän syvemmällä maaseudulla kuin nyt, vaikka maalla kyllä nytkin asun.

Olisin rentun ja pettäjän kanssa naimisissa tai sitten eronnut jo hänestä ja yh. Kouluttamaton pätkätyöläinen.



Onneksi en ehtinyt tähän alkaa ennen kuin mies kärähti pettämisestä yms. parin vuoden päästä. Pääsin hänestä eroon ja muutin paikkakuntaa ja opiskelin kunnon ammatin ja sain vakituisen työpaikan. Kunnon miehenkin löysin myöhemmin, kenen kanssa sitten tein lapsia kolmikymppisenä.



Onneksi elämä ei mennyt, kuten parikymppisenä suunnittelin. Olin niin varma, että se oli suurta rakkautta ja minä voin miehen muuttaa ja me teemme pari lasta ja menemme naimisiin jne..

ja sellainen jota jotkut jopa kadehtivat.

Olen rikkinäisestä kodista, äitini on alkoholisti ja mennessäni yhteen niihin aikoihin mieheni kanssa, hän oli työtön ja vailla koulutusta. Joidenkin mielestä kaksi luuseria saivat toisensa ja "tuo ei kauaa kestä" lauseita kuultiin ihan avoimesti.

Toki se vaikutti jonkin verran omaan ajttelutapaan, mutta ehkä siitä vähän sisuuntuikin..



Nyt 15v myöhemmin miehelläni on hyvin menestyvä yritys, itselläni myös hyvä työpaikka ja esimiesasema. Meillä kaunis koti ja kaksi ihanaa lasta. Ja myös avioliitto kukoistaa.

Enää ei ehkä luuseriksikaan tituleerata.. :)

En asuisi omakotitalossa.

Lapsia olisi yksi vähemmän.

Minulla olisi lemmikkejä.

Asuisin yhä Helsingissä.

En edes muista mitä olin ajatellut tehdä ammattikoulun jälkeen. Mutta olen tyytyväinen elämääni ja voin sanoa olevani onnellinen.

- nyt tein ensin toisen akateemisen tutkinnon ja 2 lasta 40 vuotiaana



-----------

- olisin palkannut au pairin jo 10 v sitten, jos olisin jaksanut taistella byrokratiaa vastaan ja mieheni asennetta vastaan tyyliin "nainen pärjää yksin kotona"



- nyt olen sairastellut, kun väsähdin yksin kotona 2 lasta, joista toinen vakavasti sairas- töihin palattua olen palkannut tilapäistä lastenhoitoapua vkl- ja kuntouttanut itseni 3:ssa eri kuntoremontissa

- muutos; uskallan ja osaan hakea apua

sinkku, tai ainakin eläisin yksin. Olisin korkeasti palkastussa ja vaativassa työssä (joko samalla alalla kuin nyt, ihan toisella alalla tai kahden alan osaamista hyödyntävällä alalla) ja työ olisi minulle iso osa elämää.



Vapaa-ajallani matkustelisin, kävisin konserteissa, teatterissa jne.

Asuisin New Yorkissa pilevnpiirtäjässä parhaan ystävätäreni kanssa. Olisin opiskellut lakia ja olisin sen alan hommissa. Minulla ei olisi vielä lapsia enkä olisi naimisissa.



Onneksi asiat menivät toisin :) Tai no välillä vähän kaihertaa että "menetin" ammatillisen kunnianhimoni tässä vuosien varrella..

lapsia olisi 1-2 enemmän, vanhimmat heistä isompia kuin nykyiset kaksi lastani ovat. Esikoinen antoi odottaa itseään vuosia. Niin, ja mies ei ehdottomasti halua enää ikinä lasta. :'(

meillä olisi 3 lasta ja minulla olisi takana myös työvuosia.



Nykytilanne: toisen miehen kanssa naimisissa, huono parisuhde, 4 lasta, ei työvuosia

Asuisin isossa kaupungissa, naimisissä eri miehen kanssa ja pari lasta.

Nyt asun maalla ihan eri puolella Suomea ja ne pari lasta on tullut paljon myöhemmin kuin kuvittelin. Nyt pienten lasten kotiäitinä nautin kyllä elämästä ja miehestäni todella paljon. Tosin välillä kaipaan kaupungin vilskettä rauhalliseen elämääni. =)

Pihkura kun ei rohkeus riittänyt lähtemiseen ( tai olin liian rakastunut silloiseen poikaystävään, joka sitten jätti ja sen jälkeen olin niin lyöty etten tajunnut lähteä) Joka päivä harmittaa :(

olisin sinkku, ura ulkomailla nousukiidossa, asuisin upeassa kattohuoneistossa. Söisin parhaissa ravintoloissa ja kotihommat hoitaisi kodinhoitaja.



Nyt olen toimistohommissa, minulla on mukava mies ja kaksi ihanaa lasta. Kerrostalossa asun ja kotihommat teen itse. Ravintolaan kun mennään, niin kohde on yleensä Rosso.



Yllätys, yllätys, nautin elämästäni. Kummasti helpotti, kun tajusin, että en ole tarpeeksi lahjakas ja kunnianhimoinen. Toisaalta olisi kiva kokeilla viikon ajan elää entistä unelmaelämääni.

Olisin jakanut römpsää enemmän.

Vierailija - 04.02.11 09:16 (ID 12023313)



Olen ollut aivan turhan tarkka ja se joskus vähän harmittaa:D





Oikeasti: elämäni on niin hyvä, etten parikymppisenä edes ymmärtänyt, että minä voisin saada jotain näin ihanaa = oma rakas perhe, oma koti. Mitään muuta en tarvitse, enkä halua.