Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako mahd. tarkkaavaisuushäiriöiselle lapselle yrittää "hankkia" diagnoosi vai ei?
04.02.2011 |
Ekaluokkalaiseni on koko ikänsä ollut taiteellinen oman tiensä kulkija. Hän ei usein jaksa keskittyä tylsiin tehtäviin tai kuunnella ohjeita, vaan uppoutuu rikkaaseen mielikuvitusmaailmaansa. Ylivilkkautta hänellä ei ole, vaan hän on rauhallinen.
Opettaja on pitkin vuotta väläytellyt diagnoosin mahdollisuutta, mutta ei ole sitä varsinaisesti vielä suositellut.
Itse olen nyt vähän hukassa tämän asian kanssa. En kovin kevyesti haluaisi "leimata" lastani diagnooseilla, vaikka tietenkin ymmärrän, että joissakin tilanteissa diagnoosista on etua. Esim. avustajaa ei saa kouluun ilman sitä.
Olen katsonut dg-kriteerejä ad/hd-liiton sivuilta, eivätkä ne minusta täyty lapsellani lähellekään. Opettajan näkemyksistä en oikein ota selvää: välillä hän vaikuttaa huolestuneelta ja antaa ymmärtää, ettei keskittymisestä tule koulussa mitään. Mutta sitten jos itse osoitan huoltani tai esim. ehdotan jotain toimintapaa, niin opettaja onkin että ei tässä mitään, seuraillaan nyt vain ja lapsesi on aivan ihana.
Kertokaa kokemuksianne vastaavista tilanteista. Mikä kannattaa, mikä ei, ja perusteet mukaan. Tack!
Kommentit (30)
kriteerit koskee paljon koulumailman asioita.
Katso kriteerit tarkkaavuus, niin se on add.
Mulla poika erityiseskarissa ja siellä opiskellaan paljon ja nyt se vasta näkyy. Ei siis näkynyt tarhassa.
Mulle se on näkynyt jo kauan ja nimittäin juuri lapsen persoona on ollut se merkittävä asia mihin kiinnitin huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
diagnoosi nimenomaan auttaa saamaan erityisapua ja tukitoimia arkeen, jotta kehitystä tuettaisiin oikein ja lapsesta kasvaisi mahd ehjä aikuinen.
Diagnoosi auttaa kyllä saamaan aikaan hirveän iso "yhteisö" johon kuuluu parhaimmillaan sairaalan lääkäri, sairaalan perhetyöntekijä, psykologi, hoitaja, sosiaalityöntekijä, erityisopettaja, opettaja, kunnan sosiaalityöntekijä, vanhemmat ja vaikka ketä. Sitten pidetään hienoja yhteisöpalavereja, kirjataan ylös kaikkea sivukaupalla, diagnooseja heitellään ja kehitellään, tutkitaan, analysoidaan...
Huh. Minulla on vuosien kokemus oman lapseni diagnoosin jälkeisistä ajoista. Palaveri, palaveri, palaveri, papereita.
Mitä se on auttanut? Lapsella on avustaja, ok.
Muuten se on ollut erittäin leimaavaa, lapsi on leimattu papereihin erityislapseksi, jokainen risahdus sinne tai tänne on "oire" joka kirjataan paperiin (ja ne paperit elävät ikuisesti), perhettä tutkitaan ja sosiaalitoimi "selvittää onko perhe riittävän tukea antava erityislapsen tarpeille", perheen pitää ravata omissa neuvontapalavereissa parhaillaan kerran viikossa, lapsi erikseen omissaan.
Huh. Jos HIRVEÄN SUURIA ONGELMIA EI OLE ja lapsi VOI OLLA NORMAALILUOKASSA niin en suosittele diagnoosia.
Niin ei voi myöskään leimata. Opettaja ei leimaa.
Näin sanoi mulle elto. Ollaan siis diagnoosia hakemassa tai se on mulle jo varma juttu.
T.24
Kahden erityislapsen äitinä tiedän sen. Lapsi tuskin pärjää enään myöhemmin, jos ei keskity.
Kolmannella luokalle repee add lapset, näin mulle sanottiin adhd- liitosta.
Ei jaksa kuunnella ohjeita, mielikuvitus, taiteellisuus, oma tiensä kulkija, haaveilija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla samoja ongelmi lapsesta asti enkä saanut apua (add:sta ei tiedetty silloin). Olisin tarvinnut apua, tänä päivänä olisin sitä saanutkin. Koulu meni penkin alle ja moni muukin asia. Pidin itseäni aina tyhmänä ja huonona. Syrjäännyin. Hae diagnoosi, mutta suhtaudu lapseen silti kuin "normaaliin" lapseen. Hae vaihtoehtoisia metodeja kasvattaa ja innostaa. Ehkä pärjäätte ilman lääkkeitäkin.
lahjakas ja taiteellinen ja muottiin sopimaton lapsi pannaan lääkitykselle...?????
Aika kamalaa minun mielestäni. Miten olisi käynyt nykyisten taiteilijoiden ja tutkijoiden yms. jos olisi ollut sama metodi ennen vanhaan. Heidät olisi leimattu ja turrutettu lääkityksellä.
Aika kamalaa minusta. Hyvin on kapea se tie, mihin pitää nykylapsen mahtua sopeutuakseen kouluun. Diagnoosia ja pillereitä vain kehiin jos satut olemaan ujo ja hiljainen.
Tällä asenteella kun mennään, en yhtään enää ihmettele sitä, miksi Suomessa on masennuslääkkeiden syönti räjähtänyt käsiin. On lääketehtaiden manipulaatio mennyt kyllä hyvin perille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta se leimaa jos lapsesi ei pärjää normaaliopetuksessa, eikä mitään syytä ole.Se leimaa lapsenne tyhmäksi ja huonokäytöksiseksi ja teidät vanhemmat huonoiksi kasvattajiksi. Se latistaa lapsen itsetunnon. Jos jokin diagnoosi löytyy, ei siitä tarvitse kertoa kaikille. Jos lapsellasi on neurologinen ongelma, se ei lakkaa olemasta vaikka ette haluaisi siitä tietää totuutta. Tilanne ei siis muutu mihinkään, jos käytte tutkimuksissa. Ainut on vain se että olette tietoisia lapsenne tilanteesta eikä tarvii arvuutella. Ja että lapsenne saa oikeaa apua. Diagnoosia ei tule tutkimusten jälkeenkään, mikäli poikkeavaa ei löydy.
Koulupsykologi tekee alustavia tutkimuksia, mutta diagnoosia hän ei tee.
Näiden tutkimusten perusteella voitte sitten miettiä mitä teette jatkossa; onko syytä hakeutua tarkempiin tutkimuksiin vai jätättekö asian sikseen.
Ihan lääkehoidon varalta kannattaa dg hakea. Mun lapsi samanlainen ja kysessä on ADD.
Kolmas luokka voi olla liian vaikea lapsellesi ja ei ehkä pärjää enään lähikoulussa.
Add lapsilla puhe menee ohi korvien, mutta pysyvät kuitenkin paikallaan.
Jossain vaiheessa vaihtoehto voi olla lääkehoito tai pienluokka erityiosopetuksessa.
Kotona ei näy se mikä näkyy koulussa, kun ollaan ryhmässä.
Vahva mielikuvitus on myös pojallani ja sellainen persoona, joka nokkeluudella ja reippaudellaan lumoaa ihmiset.
Ennen terapiaa poika odottaa vuoroaan penkin alla, siis keskittyminen vaikeaa ryhmässä ja varsinkin aulatilat on olleet aina vaikeita pojalleni.
On nyt eskarilainen.