Miten "lohduttaa" melkein 12- vuotiasta poikaa, joka on surullinen siitä että kasvaa isoksi?

ja häntä ahdistaa myös isoksi kasvaminen. Tykkää vielä paljon halia ja leikkiäkin ja sanoo ettei haluaisi vielä kasvaa isoksi. Monet kaverinsa eivät enää edes leiki, pelaavat vaan, mut olen sanonut et hienoa kun vielä leikkii ja omaa hyvän mielikuvituksen. Poikaa jännittää nyt jo syksyllä edessä oleva yläkoulu eikä haluais mennä. Ollaan paljon asiasta keskusteltu ja olen sanonut et saa olla "pieni" kotona ihan niin kauan kuin haluaa, vaikka koulussa ja kaverien kanssa onkin "iso". Tämä tuntui vähän auttavan.

Poika on esikoisemme ja aina ollut hyvin herkkä ja sanotaanko ajattelevainen (ajattelee ennen kuin sanoo tai tekee). Murrosiästä ovat vuotta nuoremman siskon kanssa kyselleet ja olen vastaillut positiiviseen ja avoimeen sävyyn, kaikki on täysin avointa meille ainakin vielä toistaiseksi. Poikaa vaan tuntuu ahdistavan ajatus murrosiästä ja aikuisuuteen kasvamisesta, vaikkei mitään merkkejä oikeastaan ole murrosiästä ollutkaan. Tänään ohikulkiessani otin pojan isoon halaukseen ja pöyhin tukkaa. Poika halasi takaisin, ja sanoi sitten jotenkin surulliseen sävyyn: "Minähän alan olla kohta sinun kokoinen" (poika ylettää minua suurinpiirtein huuliin asti). Minusta näytti, että pojan silmät kostuivat ja vastasinkin hänelle hyvin iloiseen sävyyn, että hyvähän se vaan on, kun kasvat, lapsi sinä silti vielä olet ja saatkin olla. Mitä ihmettä voin tehdä, että isoksi kasvaminen/vanheneminen ei poikaa noin ahdistaisi? Ja onko normaalia, että se ahdistaa oikeastaan ennen kuin on alkanutkaan? Tämän ikäisten lasten äidit, onko kellään samaa?

Mulle tuli ihan paha mieli toisen puolesta. Pieni poika ja iso murhe...

En halua huolestuttaa turhaan mutta kyllä asiaan kannattaa suhtautua suurella panoksella sillä iso osa itsemurhaan päätyneistä nuorista kokee nimenomaan että he eivät jakseneet/kestäneet ajatusta aikuisuudesta.

Osoittakaa että hän on teille silti aina lapsi ja aina yhtä rakas. Ja myös se että aikuistuminen tuo mukanaan myös mukavia etuoikeuksia. Kannattaa korostaa ettei siinä kasvamisessa ole mitään pahaa. Ja miettikää millaisen kuvan aikuisuudesta annatte... oletteko stressaantuneita?? Valitatteko aikuisten paineista ja töistä? tms.

Toisaalta tuo voi olla murrosiän myllerrystäkin...

Tsemppiä! JA kaikkea hyvää herkän pojan kanssa. Toivottavasti olo helpottaa. Jollakin tavalla tämä aloitus liikutti minua kovasti. Toivon teille aidosti kaikkea hyvää!

Tuli melkein tippa linssiin, kun luin kirjoituksesi. Muistan niin hyvin kuinka itse ajattelin hyvin samantapaisesti kun olin suunnilleen saman ikäinen (tyttö).



Jälkeen päin olen analysoinut että oma ahdistukseni johtui todennäköisesti supertunnollisesta luonteestani. Olin isosisko, hoidin pienempiä (äitimme oli alkoholisti ja isä paljon työmatkoilla), ja kannoin paljon vastuuta sekä omista että äitini ja koko perheemme asioista. En koskaan ajatellut itseäni "pienenä" vaikka sitä olinkin. Sinun pojallasi ei varmaankaan ole kyse samoista asioista, mutta ehkäpä hänkin on tunnollinen luonteeltaan ja "ottaa harteilleen" ikäiselleen isoja juttuja?



Minulla ei ole vielä tuon ikäisiä lapsia, joten en valitettavasti osaa paremmin neuvoa - mutta toivottavasti saat hyviä vastauksia. Sinulla on ihana ajatteleva poika :)

Että antakaa olla lapsi niin kauan kuin pojasta siltä tuntuu. Toiset haluavat olla lapsia pidempää eikä se ole väärin.

Olisiko apua jos hänen kanssaan juteltaisiin erilaisista kivoista ja iloa tuovista jutuista joita hän voi ja saa tehdä vasta sitten kun on esim. 13, 14, 16 jne... Niin että tajuaa mitä konkreettista kivaa on tulossa vielä vaikka "ikä jo painaa" :)

Tykkäsi 12 -vuotiaana vielä leikkiä ja ystävät olivat häntä muutaman vuoden nuorempia. Hän pelkäsi hurjasti yläasteelle siirtymistä mutta sai sieltä onneksi muutaman todella hyvän ystävän. Nyt hän on 16 vuotias ja melko hiljainen ja ujo. Hän on kertonut, että kokee rintojen jatkuvan kasvun ahdistavana. Muuten hän tuntuu nykyisin olevan sinut itsensä kanssa, vaikka onkin ehkä hiukan lapsellisempi, kuin samanikäiset keskimäärin.

ja lapsihan hän vielä onkin, saa ja pitääkin olla.



Poika leikkii vielä ja leikkiin olen kannustanutkin. Hän on kertonut, että koulussa muut pojat eivät leiki lukuunottamatta yhtä luokkakaveria, josta on tullutkin pojan paras kaveri.



Toisaalta olen myös maininnut niistä hyvistä jutuista, mitä kasvaminen isoksi tuo ja kyllä hän niitä odottaakin.



Jotenkin tuntuu, että poikaa ahdistaa se fyysinen kasvu vaikka mieli pysyy vielä täysin lapsuudessa ja lapsena olemisessa. Mieli on lapsen, mutta fyysisesti on kohta jo äitinsä kokoinen.



Poika on siis iloinen ja onnellinen lapsi, aloituksestani ehkä sai sen kuvan, että hän stressaa asiasta koko ajan, ei todellakaan. Mutta on hetkiä ja tilanteita, kun huomaan että poika haluaisi olla vielä pieni, pitkään..



t. ap

ja lapsihan hän vielä onkin, saa ja pitääkin olla. Poika leikkii vielä ja leikkiin olen kannustanutkin. Hän on kertonut, että koulussa muut pojat eivät leiki lukuunottamatta yhtä luokkakaveria, josta on tullutkin pojan paras kaveri. Toisaalta olen myös maininnut niistä hyvistä jutuista, mitä kasvaminen isoksi tuo ja kyllä hän niitä odottaakin. Jotenkin tuntuu, että poikaa ahdistaa se fyysinen kasvu vaikka mieli pysyy vielä täysin lapsuudessa ja lapsena olemisessa. Mieli on lapsen, mutta fyysisesti on kohta jo äitinsä kokoinen. Poika on siis iloinen ja onnellinen lapsi, aloituksestani ehkä sai sen kuvan, että hän stressaa asiasta koko ajan, ei todellakaan. Mutta on hetkiä ja tilanteita, kun huomaan että poika haluaisi olla vielä pieni, pitkään.. t. ap

Luulen että asia menee ohi aikanaan. Mutta sitä ennen vaikka äitin syli onkin jäämässä pieneksi niin se on silti sama ja lämmin syli johon voi aina käpertyä isompikin poika... Ainut lääke lienee kuuntele, keskustelu ja läheisyys. Se helpottaa ehkä sitten kun ei enää osaa ajatella itseään muuna kuin sellaisena isompana jollaiseksi on kasvanut. Kaikki muutos voi aluksi joitakin lapsia vähän ahdistaa. Poika kuullostaa ihanan pohdikelevalta.

muakin alkoi melkein itkettää, omat poikani ovat vielä pienempiä... Musta tuntuu, että syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Monet pojat haistattaa tuossa vaiheessa jo pitkät äidille, joten todella ihana äiti olet ilmeisestikin ollut :) Ja tuossa iässä etenkin pojat on vielä ehkä pitkäänkin lapsia, ja siksi murrosikä tuntuu ahdistavalta. (Haluaisitko itse jo pohtia vanhainkoteja ;) Parasta on varmaankin toistaa, että poika saa tulla syliin aina kun haluaa ja olla niin lapsi kuin haluaa.



Itse muistan katsoneeni varhaismurkkuna telkkarista ohjelman murkkutytöstä, jolla kaikki oli kauheaa ja äiti yritti ja yritti ja pettyi. Kauhistelin äidilleni, että tuollaistako se murrosikä on, olin tosi järkyttynyt. Äitini sanoi, ettei sitä ennalta voi tietää, ja helppo murkkuikä mulla olikin.

täysi lapsi, mutta muutama päivä sitten meillä oli samanlaisia puheita. Poika sanoi yhtäkkiä autossa, ettei haluaisi koskaan tulla aikuiseksi. Olin hiukan yllättynyt ja takeltelin jotain kysymyksen tapaista...Poika sanoi, että häntä pelottaa eniten yliopistoon meno (!?).



Perheessämme ei ole mielestäni koskaan korostettu akateemisuuden tai yliopiston merkitystä, joten hämmennyin aikalailla...Tiedä sitten, että oliko poika ahdistunut jostain muusta syystä ja "keksi" vastauksen tilanteeseen sopivammaksi.

että poikanne on jotenkin alitajuisesti vaistonnut teidän surevan sitä, että hän kasvaa isoksi ja lähtee aikanaan kotoa jne. Ja kantaa siitä sitten tiedostamattaan tavallaan syyllisyyttä ja pelkää 'satuttavansa' teitä? En siis tarkoita, että 12-vuotias ajattelisi tällaisia tietoisesti, mutta ehkä joku sellainen voisi tulla kyseeseen.



Ihan vaan tällainen ajatus minulla.

kun olin kymmenen, surin lapsuuden loppumista. En usko että pojalla on hätää, hän on vain herkkä.