Tahdotteko arvata, millainen olen?

Tavallaan en tiedä, millainen olen tai en uskalla olla oma itseni, jos tiedän. Pelkoa siinä on taustalla. Pelottaa, että joku tekee minulle jotakin, jos avaan suuni. Ja kuitenkin pohjimmiltani olen sellainen, että haluan avata suuni. :/ En esim. voisi tosielämässä kovin monelle tätäkään myöntää, mutta tänne on helpompi kirjoittaa.

Ap

minua se tunne vain on iän kaiken häirinnyt todella paljon (siis se, ettei ole oma itsensä, ei yksinkään ollessa) joten olen kokeillut kaikkea mahdollista ja ravannut eri tyypeillä puhumassa. Ja kyllä minusta nykyään on alkanut tuntua, että olen jo vähän enemmän oma itseni. Kun joskus aina jonkun seurassa on ajoittain sellainen oma itsensä olo, ja se olo on niin hyvä, että haluaisin olla sellainen aina.

on "vapauttavan" oloista, kun saan rehellisesti sanoa, mitä mielessä pyörii ja olla oma itseni virheineni ja kaikkine puolineni, eikä tarvitse pelätä. Hän kuuntelee ja samalla antaa tilaa.

Ap

mullakin nämä, joiden seurassa on vähän oma itsensä, on yleensä olleet miehiä. Mutta sitten on tullut aina se ongelma, että koska vain heidän seurassaan on hyvä olo, niin musta tulee aina hirveän riippuvainen näistä ihmisistä ja sitten ne tietysti ahdistuu ja jättää. Joten se olo pitäisi löytää itsestään niin olisi kaikki muukin helpompaa. Luonnollisesti olen ajautunut ihan väärälle alalle ja elänyt elämäni muutenkin ihan "väärin" koska en ole tuntenut itseäni.

terapeutit yrittänee saada parannettua oireitasi, kuten masennuksen, koska se on niiden työ. Ja ei ne kaikki siis tosiaan osaa työtään mutta periaatteessa. En usko, että olet syntyjäsi masentunut tai ahdistunut tai mikä nyt onkaan oireesi, joten ne vaivaavat sinua jostain syystä. Voi olla, että vastustat ns. paranemista, jotta sinun ei tarvitsi ikinä löytää sitä syytä, tai esim. todella tuntea niitä ikäviä tunteita, mitkä ovat tuohon johtaneet. Mutta eihän sua kukaan pakota muuttumaan, kun et missään pakkohoidossa ole, joten voinet rauhassa elää sellaisena kuin olet, vaikka et olisikaan terve.

Mä en ymmärrä, kuinka masennus saadaan parannettua niin, että saadaan potilas inhoamaan itseään enemmän ja masentumaan enemmän...

Tälläkin terapeutilla oli ihme teorioita, kuten sulla. Unohdin kerran mennä terapiaan, niin se oli kuulemma alitajuista, koska en halunnut mennä sinne... Ei sitä kiinnostanut, että olen kaikissa muissakin asioissa unohteleva. Ilmeisesti en halua yhtään mitään ja inhoan kaikkea, koska unohdan kaiken?

Ärsyttää, kun yritetään pakottaa päähän tollaisia juttuja, mitkä selkeästi on puppua. Olen kuunnellut sitä koko elämäni, mutta en mä enää jaksa. Lapsena, lastenkodissa, kun olin oikeassa ja tiesin sen, minut lytättiin ja sanottiin minun olevan väärässä - muut muka tiesivät paremmin. Sitten jos paljastui, että olinkin oikeassa, niin asiaa ei kommentoitu millään lailla tai yritettiin edelleen syyllistää minua jollain lailla... :(

Ap

Mä en ymmärrä, kuinka masennus saadaan parannettua niin, että saadaan potilas inhoamaan itseään enemmän ja masentumaan enemmän...

Tälläkin terapeutilla oli ihme teorioita, kuten sulla. Unohdin kerran mennä terapiaan, niin se oli kuulemma alitajuista, koska en halunnut mennä sinne... Ei sitä kiinnostanut, että olen kaikissa muissakin asioissa unohteleva. Ilmeisesti en halua yhtään mitään ja inhoan kaikkea, koska unohdan kaiken?

Ärsyttää, kun yritetään pakottaa päähän tollaisia juttuja, mitkä selkeästi on puppua. Olen kuunnellut sitä koko elämäni, mutta en mä enää jaksa. Lapsena, lastenkodissa, kun olin oikeassa ja tiesin sen, minut lytättiin ja sanottiin minun olevan väärässä - muut muka tiesivät paremmin. Sitten jos paljastui, että olinkin oikeassa, niin asiaa ei kommentoitu millään lailla tai yritettiin edelleen syyllistää minua jollain lailla... :(

Ap

se, mitä mä sanoin, niin olikin totta kai vaan ihan omiin kokemuksiini perustuva subjektiivinen teoria, jolla ei luonnollisestikaan välttämättä ole mitään tekemistä sinun ongelmiesi kanssa. Eihän mulla ole itsellä mitään tietoa edes psykologiasta että voisin tosissaan mitään tuollaista esittää faktana. Ja joo, tollasetkin puppuetoriat mitä se psykologisi esitti myöhästymisestä on tuttua, ei joka asialla vaan ole mitään sen ihmeempää tarkoitusta ja syvällistä merkitystä.

Mutta kyllähän sä nytkin kykenit sanomaan mulle, että ajatukseni oli puppua. Sehän on hyvä juttu. Niin kyllähän siinä terapiassa auttaisi, jos voisit sillekin sanoa, että ei asia ole ollenkaan noin. En nyt yritä sanoa, että sinun olisi pakko mennä terapiaan, mutta eipä niitä kauheasti muitakaan varsinaisia hoitoja ole lääkkeiden lisäksi.

jos se terapeutti useinkin esittää ajatuksia ja tulkintoja, joilla ei ole mitään tekemistä asian oikean laidan kanssa niin ei siinä kovin luottavaista oloa tule itselle, semmoinen oli se kolmivuotinen terapiani. Sen sijaan tämä uusi on osannut sanoa asioita, joita en itse ole tajunnut sisimmässäni ajattelevani, ja jotka oikeasti pitävät paikkansa. Paljon järjellisemmältä tuntuu siis käydä hänen luonaan.

[

mullakin nämä, joiden seurassa on vähän oma itsensä, on yleensä olleet miehiä. Mutta sitten on tullut aina se ongelma, että koska vain heidän seurassaan on hyvä olo, niin musta tulee aina hirveän riippuvainen näistä ihmisistä ja sitten ne tietysti ahdistuu ja jättää. Joten se olo pitäisi löytää itsestään niin olisi kaikki muukin helpompaa. Luonnollisesti olen ajautunut ihan väärälle alalle ja elänyt elämäni muutenkin ihan "väärin" koska en ole tuntenut itseäni.

oli sama homma ja jossain vaiheessa tajusin sen. Päätin vaan yrittää enemmän ja olla ihan alusta asti oma itseni. Ja päätin, että en ala muuttumaan miehen takia. Myöskin ajattelin ottaa alussa iisisti, enkä heti hypätä kaulaan roikkumaan. Toiselle pitää antaa tilaa ja pitää myös olla toisen tukena, eikä vaan valittaa omista ongelmista. Ja jos homma ei suju, niin miehiä löytyy, vaikkei siltä tuntuisi. Itselläkin kyllä vaikeaa olla yksin. :/

Ap

oli sama homma ja jossain vaiheessa tajusin sen. Päätin vaan yrittää enemmän ja olla ihan alusta asti oma itseni. Ja päätin, että en ala muuttumaan miehen takia. Myöskin ajattelin ottaa alussa iisisti, enkä heti hypätä kaulaan roikkumaan. Toiselle pitää antaa tilaa ja pitää myös olla toisen tukena, eikä vaan valittaa omista ongelmista. Ja jos homma ei suju, niin miehiä löytyy, vaikkei siltä tuntuisi. Itselläkin kyllä vaikeaa olla yksin. :/

Ap

tämän huomasin muutaman epäonnistuneen parisuhdekokeilun jälkeen (ei muuten tässäkään terapeutti saanut mua näkemään asianlaitaa vaan itse piti kokea) ja olen nykyisin yrittänyt soveltaa enemmän tai vähemmän onnistuneesti samoja juttuja, että ei heti ripustaudu jne, mutta huomasin, että ei mulle riitäkään elämänsisällöksi onnistunut parisuhde ja tyytyväinen mies vaikka niin luulin. Kun pitkään ainoat onnistumisen tunteet mitkä koin tuli vain siitä, jos olin saanut sen miehen iloiseksi ja kyennyt esim. suhtautumaan rauhallisesti vaikka tapaamisen peruuntumiseen.

Luulen, että jos olisin valmiiksi jo itseeni ja elämääni tyytyväinen niin automaattisesti siitä miehestä ei muodostuisi koko elämänsisältöä eikä sitten olisi niitä ripustautumisongelmiakaan. Joku urheilija esim. sanoi, että mitä hän tekee urheilu-uran jälkeen, kun mikään asia ei tuota samanlaista tyydytystä ja iloa kuin onnistunut suoritus (no onko sekään hyvä), mutta että hän ei varmaan ripustaudu toisiin ihmisiin kun on muutakin elämää.