Ekaluokkalainen poika ei "osaa" tehdä oikein mitään

Osallistuuko isä kasvattamiseen?

On kyllä paljon töissä mutta sen minkä on kotona osallistuu kiitettävästi lasten kanssa olemiseen. ap

ystävälläni on aivan samanlainen ekaluokkalainen.

En kyllä osaa neuvoja antaa. Itse ollaan yritetty oman lapsen kanssa pyytää tekemään kaikkea mahdollista, mutta kun kaikki, varsinkin ulkotekeminen on "tylsää", "en haluu enää".. niin ei vaan omat konstit riitä.



Täytyy toivoa, ja tietysti niin käykin, että kasvaessaan asiat muuttuvat. Uskon niin.



Jaksamista.

nimittäin jossain vaiheessa (viimeistään yläasteella) löysään kyllä pipoa ja päästät sen pojan telkkarin ja tietokoneen ääreen. Siellä on se maailma jossa hän haluaa elää.

kuulostaa masentuneelta.

joten en usko masennukseen tai sitten on ollut sitä koko ikänsä. Odotin että asia muuttuisi kun hän kasvaa ja saa vapaammin liikkua ulkona kavereiden kanssa mutta eipä näytä kiinnostavan.

onhan tuo epänormaalia ja tuskin mikään pelkkä luonteenpiirre. Hänellä voi olla vikaa fyysisesti, esim. kilpirauhas-tai muita ongelmia, jotka on ihan hyvin voineet olla koko iän, ja sen vuoksi ei jaksa mitään.

Mikset voi hyväksyä lastasi sellaisena kun hän on ja koittaa nähdä hänessä jotain hyvää. Kuulostaa, että lapsen pitää olla sinun egosi jatke ja kun ei ole, häpeät häntä. Anna hänelle lupa olla olemassa!



Olet varmaan niitä muita parempia ihmisiä, joita täällä on tänään liikkeellä. Ja lapsesikin täytyisi olla parempi. Hitto kun ihmiset ei tajua, että me ollaan kaikki arvokkaita omina itseinämme, eikä vaan jotkut normit täyttävinä.

Meillä ollut käytössä vielä hitusen isompienkin kanssa joskus:



- Ehdotettu että soitatko sille ja sille kaverille ja kysyt voiko olla, sekä mahdollisesti kerrottu että ehdotin sitä kaveria siksi kun tykkää puuhailla niitä tiettyjä juttuja, joista sinäkin tykkäät. Eli meillä joskus ehdotettu ihan kaveria nimeltä, eikä vain yleistä ole kavereiden kanssa. Lisäksi on annettu toimintamalli miten toimia, sekä syy miksi olla kaverin kanssa. Puhelimella soittaminen voi olla joskus helpompaa, kuin lähteä oven taakse ovikelloa soittelemaan.



- Kerrottu että jos on tekemisen puute, niin voi siivota huoneensa, lukea läksyjä tai lukea kirjaa, jossei kavereiden seura kiinnosta. Tai sitten keksii vaihtoehtoisesti itse tekemisensä. Eli kun vaihtoehdot ovat aikuisten mielestä fiksuja, niin kummasti keksii muuta tai todella tekee noita hyödyllisiä asioita.



- Käydään lenkillä, luistelemassa, uimassa tai laskettelemassa lasten kanssa. Tällöin oppii liikkumaan ja pitää sitä normaalina yhdessäolon muotona. Joihinkin otetaan lasten kavereitakin mukaan joskus jotta viihtyisivät paremmin. Ja näiden puuhailujen aikana lapsella on tekemistä.



- Patistettu hellävaroen johonkin harrastukseen, jos lapsi on tuntunut muuten jähmeältä aloittamaan mitään. Alkuun yritetty saada kaveria mukaan tai luvattu tulla katsomaan. Kun lapsi on alkuvaiheesta saatu läpi, niin oikeasti on voinut alkaa viihtymään ja tykätä touhusta. Tarpeen mukaan muistutellaan lähtemisen vaikeudessa mitä kivaa siellä on ollutkaan ja saadaan innostettua lasta. Toisaalta jos homma ei oikeasti kiinnosta, niin saa lopettaakin.

Toivoisin vaan joskus että hän innostuisi enemmän jostain eikä aina vain marisisi. Nyt hän kyllä kävi pyytämässä naapurin pojan meille ja pelaavat jääkiekkopeliä :) ap

on vähän samanlainen. Ei tosin marise tekemisen puutetta kotona, vaan leikkii kokoajan tiiviisti nuorempien sisarustensa kanssa. Olen ollut vähän huolissani, koska ei halua juuri koskaan lähteä hakemaan kavereita tai soittaa pyytääkseen näitä kylään. Olen kysellyt häneltä kavereista ja saanut sen käsityksen, että koulussa ja ipkerhossa kyllä leikkii toisten kanssa. Menee lisäksi aina mielellään kouluun, joten tuskin mitään kiusaamista yms.on?



Alan sopeutua ajatukseen, että lapsi on samanlainen kotirotta kuin vanhempansakin. Ei kaikkien kai tarvitse olla niin sosiaalisia?

Joko äidiltään perityt ominaisuudet tai motivoiva kasvatus on ollut hieman retuperällä.

Mutta pakkopa on tehdä. Harrastaa uintia koska on pakko ja kyllä nauttii siitä ihan selvästi. Siivoa huoneensa kaksi kertaa viikossa koska kuuluu hänen velvollisuuksiin ja siitä ei luisteta (ei käy selitykset en jaksa en viiti). Kävi viime kesänä pelaamassa jalkapalloa koska oli pakko ja hän kyllä nauttii siitä. Eikä kyllä kysele eikä kävele perässä ettei tekemistä ole koska jos näin käy niin se on heti englanninkielen harjoituksia, kirjoitusharjoituksia yms. mukavaa. Joten mukavasti kyllä keksii aina tekemistä itselleen. Jotkut lapset vain ovat sellaiset että täytyy pakottaa. En tietenkään pakota lasta itkukurkussa käymään uimakoulussa. Alkuun pakotan ja sit katon muutaman kerran kuin tyytyväisenä sieltä tallustaa.

Joo, sen olen minäkin huomannut että silloin kun olisi tiedossa huoneen siivousta niin keksii kyllä tekemistä :) Mutta se onkin sitten melkein ainoa aika. Hänellä on kaksi pikkusisarusta muttei juuri leiki heidän kanssaan. Minä kelpaisin leikki- ja pelikaveriksi, mutta en jaksaisi koko ajan olla viihdytysautomaattina. Haluaisin että lapsi osaisi itsekin keksiä jotain.



Harrastuksia on aina välillä, olen pitänyt huolen että käy kauden loppuun mutta kun ei jaksa innostua niin en ole sen enempää pakottanut. Ei minua haittaa että lapsi viihtyy kotona mutta toivoisin että osaisi tehdä jotain mikä vaatii hiukan pitkäjänteisyyttä itsekseen(kin).

onko poika iloinen ja onnellinen kuitenkin? Jos ei ole, niin sitten hän on masentunut.

ainakin silloin kun hänelle tarjotaan tekemistä, on joku kaveri tms. ap

vietävä pikkasen väkisin eteenpäin, niin että oikeesti oppii jotakin, sitten niihin vasta syttyy. Ei se että jotain vaan kokielee ja sen yhden kauden tekee useinkaan riitä innostamaan jotain oikeesti pidemmän pälle tekemä1 n. On vanhemman tehtävä vaan olla se aktiivinen kannustaja ja viedä lapis mukanaan sinne harrastusten pariin. sitten kun lapsi on oppinut ja tuntee osaavansa jotain lajia, tulee se oikea innostus ja lapsi itsekin haluaa harrastaa, kun huomaa osaavansa jotain tehdä.