Pahinta, mitä sinulle on tapahtunut liittyen äitiyteen.

Siitä on aikaa, mutta löysä lapsi naama sinertävänä ei unohdu helposti. Onneksi saatiin tilanne hallintaan!

makoili lattialla ja isompi otti vauhti ja ajoi vauvan yli nukenvaunuilla.

2. vahinkoraskaus

3. lapsen piti kuolla synnytykseen tai olla pahasti vammainen viikoista 28 alkaen

4. lapsi syntyi viikoilla 34 2-kiloisena keskosena

5. epilepsia epäily muutaman kuukauden ikäisenä

6. se on terve, mutta vähän hidasälyinen

Huoh. On tämä kyllä niin sairas yhteiskunta.

putosi yläkerrasta portaita pitkin koko matkan alas

erään sukulaisensa luona.

Lastensuojeluilmo kun lapsi karkaa 2 kertaa pihalta!



Tuolla elää satoja ja tuhansia lapsia alkoholistiperheissä, huumeneulojen keskellä, pahoinpideltävinä...



sairasta!!!!

Tokeni ennen ambulanssin tuloa. Kamalaa oli silti.

Mulla oli ls-ilmoitus, joka tehtiin siksi, että 4v poikani karkasi 2 kertaa omalta pihaltamme läheiseen leikkipuistoon (ei autotietä, matkaa 50 metriä). Leikkipuistossa oli äitiporukka, joiden mielestä ilmeisesti olin huono äiti koska näin pääsi tapahtumaan. Eivät ikinä edes jutelleet mulle kun menin puistoon lasteni kanssa. Ja nämä äidit eivät olleet ns. Reimatec äitejä, vaan minä itse olen sellainen. Ja miten lapsi pääsi karkaamaan omalta pihalta; hän puki päälle ja sanoin että odota ulkona niin tulen vauvan kanssa parin min päästä perässä. Kun lastensuojelusta soitettiin meille, he huokasivat että taas turha ilmoitus. Mutta kyllä otti koville, niin koville että jo ennestään huono itsetuntoni romahti täysin miinuksen puolelle ja itkin asiaa varmaan puoli vuotta. Vieläkin tunnen tosi pahaa oloa kun muistelen sitä, vaikka hommasta on noin 10 vuotta aikaa.

Olen itse karannut 2 kertaa päiväkodista 80-luvulla.

Äitini sai haukut, mutta ei siitä mitään ilmoituksia tehty.

Nykyäänhän se olisi iltalehtien lööpeissäkin.

Sairastuin siihen esikoisen syntymän jälkeen, mutta onneksi sain apua samantien. Toisen lapsen kohdalla masennuksen mahdollisuutta, sen välttämistä ja siihen puuttumista pohdittiin paljon jo neuvolassa raskausaikana, onneksi. En sairastunut uudestaan.



No, käytännössä mulla vaihtelee vähän päivän mukaan, mikä on tällä hetkellä kamalin äitiyteen liittyvä asia. Toisinaan se on se, etten oikeasti tiedä yhtään, olenko hyvä äiti vai en - mulla itselläni ei ole äitiä eikä mitään äitiin verrattavaa roolimallia, joten en pysty vertailemaan itseäni omaan äitiin. Tiedän, että yksi tekijä on lasten perushuolto, eli hyvä äiti huolehtii lasten puhtaudesta, ruuasta ja fyysisestä hyvinvoinnista, mutta mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, ettei se voi olla ainoa hyvän äidin tehtävä. Ympäristöstä en saa palautetta omasta toiminnastani, mutta ilmeisesti jotain teen oikein, kun lapsia kuitenkin kehutaan hyvinkäyttätytyviksi ja fiksuiksi. Kotioloissa ovat jotain ihan muuta, mutta niin sen kuulemma pitää ollakin (kotona riehutaan, julkisilla paikoilla käyttäydytään, sanoi kerho-ohjaaja). En siis tiedä yhtään, mitä teen, kun on puhe lastenkasvatuksesta, mutta yritän selvitä maalaisjärkeä ja vaistoani käyttämällä. Silti usein tuntuu, että olen ihan hukassa koko homman kanssa.



Sitten on niitä päiviä, jolloin äitiyden pahin asia tuntuu olevan raskausarvet, jotka pilasi lopullisesti mun urheilijankroppani. Ärsyttää, että joku Tuuli Matinsalo ja Eva Wahlström olivat niin hyväonnisia, etteivät saaneet yhtään raskausarpea eivätkä vaurioita vatsalihasten side- ja kovakalvoihin, kuten minä sain. Näin ollen entisen sixpackin sijasta mulla on pömppis, jonka sisältä kyllä tuntee edelleen vatsalihakset, mutta korjata tätä "ongelmaa" ei voi kuin kirurgisesti. Ja se maksaa. Ja toisaalta, raskausarpien raidoittama sixpack tuskin olisi paljon sen parempi. Plaah.

Vaikea kuvitella, että nykyään haukuttaisiin tuollaisessa tilanteessa äiti, joka tuskin on ollut paikalle valvomassa lastaan.

Olen itse karannut 2 kertaa päiväkodista 80-luvulla.

Äitini sai haukut, mutta ei siitä mitään ilmoituksia tehty.

Nykyäänhän se olisi iltalehtien lööpeissäkin.

Minulla ei mitään erikoista kamalaa ole tapahtunut. Väsymys ehkä pahinta. Tosin lapsetkin vielä alle kouluikäisiä.

Avohuollon asiakas olen. En ole ikinä käyttänyt päihteitä, en ole ollut väkivaltainen, ei ole ollut mielenterveysongelmia. Aina olen raha asiat hoitanut hyvin. Sukulaiset ja tutut ei ymmärrä miksi olen lastensuojelun asiakas.

Minusta tehtiin ilmoitus koska hain apua perheneuvolasta toisen lapseni kasvatus ongelmiin. Toisen lapsen kanssa ongelmia ei ole, mutta toisesta lapsesta olin huolissani ja se kostaantui. Perheneuvolassa vain tutkittiin ja kyseltiin ja syyteltiin. Olisin vaan halunnut neuvoja miten kuuluu toimia missäkin tilanteessa. Eivät ilmeisesti osanneet kertoa. On helppo sanoa, että äiti on toiminut tässä ja tässä asiassa väärin, mutta ei kerrota/kerrottu miten olisi pitänyt toimia.



En väitä olevani hyvä äiti, mutta riittävän hyvä olen ja parhaani yritän. Jatkuva tutkiminen ja kyttääminen ottaa itsetunnon päälle ja on pelottavaa. Asiat kun voi nähdä niin monelta eri kantilta ja voi tulla väärin ymmärryksiä. Perhetyöntekijä tekee raportin joka käynniltä ja niitä raportteja en saa nähdä. Niitä voi kuitenkin käyttää todisteena oikeudessa, jos lapset päätetään ottaa huostaan. Sellaisesta ei kuitenkaan ole ollut onneksi vielä mitään puhetta.



Tuntuu kuin olisi vapaus viety ja joutuu elämään jatkuvasti pelko persiissä. Kyllähän minä jotenkin selviäisin huostaanotosta, mutta selviäisikö lapset? Olisiko heillä tulevaisuutta sen jälkeen? Ovat jo niin isoja, että tuskin sijaisperheeseen pääsisivät, vaan laitokseen joutuisivat.

Oli laittanut pienen lapsen kuvan yöpöydälleen palavan kynttilän viereen.



-Yritti näin kostaa minulle kun en enää kestänyt häntä kaikkien hänen uhkausten, kiristysten, haukkumisten yms. jälkeen. Paljasti myös erään asian, joka merkitsi, että kaikki johon olin siihen mennessä uskonut/luottanut, haihtui taivaan tuuliin, enkä enää tiennyt mikä/kuka/missä olen.

Syntyi kuolleena. Edellisenä iltana oli vielä elossa. Ikävä ei hellitä ikinä, hän olisi nyt 9 vuotias.

kun 1,5 vuoden ikäistä poikaani vietiin ambulanssilla tk:n päivystyksestä toiseen sairaalaan täyttä vauhtia. En ole ikinä ennen sitä ja sen jälkeenkään pelännyt niin paljoa. Pelkäsin lapseni kuolemaa. Onneksi niin ei käynyt vaan isommassa sairaalassa pojan äärimmäisen vaikea astmakohtaus saatiin loppumaan.

omat ovat sentään elossa. Eka meinasi tukehtua, mietittiin jo, että ambulanssi ei ehdi paikalle, kun tilanne onneksi laukesi itsestään. Ehdin kyllä jo kelata, että nyt tuo vauva tuohon kuolee.

Hänellä myös todettiin sivuääniä sydämessä ja kaikkea tuli mietittyä, kun jonotimme ultraan.



Keskimmäisellä synnytyksen jälkeen häikkää hengityksessä ja lastenpolille vietiin, mutta sekin oli onneksi luultua vaarattomampi juttu. 3 isompaa säikähdystä siis (vain?), että ihan vähästä en enää hötkyile.

Meille sattui sellainen että olimme koko perhe kävelyllä. Meitä siis minä joka työnsin vauvaa vaunuissa, mies käveli vieressäni ja sellanen reilu 2vuotias esikoisemme ajeli edessämmä apupyöräisellä pienellä pyörällä. Juttelimme niitä näitä ja esikoisemme nousi nopeasti pyörän selästä pois ja lähti kipuamaan vieressä olevaa penkaretta ylös! Siellä meni autotie jossa autot ajelevat 80km/h... Minä huusin ja lähdin juoksemaan lapsen perään, lapsi luuli että leikitään ja kiihdytti vauhtiaan. Mun huuto kuulu varmaan kilometrien päähän... Jostain kumman syystä lapsi pysähtyi kun maassa oli lasinsiruja!!!!!! Ne veivät hänen huomionsa juoksusta pois! Ja sain lapsesta kiinni... Auto oli juuri niin kohdilla että jos lapsi olisi tielle juossut olisi auto tullut lujaa päälle, ja se olisi ollut menoa. Jalkani tärisivät ihan hulluna ja itkuhan siinä tuli... Lapsi ei ollut moksiskaan. En ikinä unohda tätä.

kun minulle tuli aivoverenvuoto, ja matkalla töölöön ehdin miettimään kolmea alle kouluikäistä lastani äidittöminä. Se oli jotain todella kauheaa -pahinta mihin olen joutunut äitinä. Onneksi selvisin.