Mistä johtuu, että 1,5-vuotias on koko ajan äidin helmoissa?

Toiset tarvitsevat enemmän aikaa näissä asioissa. Vasta kaksivuotias yleensä haluaa leikkiä rinnatusten, varsinainen yhteisleikki-ikä alkaa vasta 3 - 4-vuotiaana.

Edelleen on rauhallinen, mutta kavereita on paljon - voisi sanoa, että hän on suorastaan suosittu luokallaan. Tytöt myös tykkäävät. :)

vedän perhekerhoja ja meillä ainakin käy aika laillakin tuollaisia pieniä taaperoita jotka on kaikkein mieluiten äitinsä sylissä tai lähellä äitiään. Rohkaistuvat sitten kun ikää tulee lisää ja muiden lasten seura alkaa houkutella.

Oikein olet tehnytkin kun annat lapsen edetä omalla tahdilla. :)

lapsosia, joten en oikeasti tiedä kuinka normaalia on tuon ikäiselle. Lapseni ikätovereissa on reippaita ja arkoja ja silta väliltä, mutta jokainen muu kuitenkin esim. pidemmissä vierailuissa (vaikkapa viikonloppukylässä) jossain vaiheessa rentoutuu ja lähtee leikkimään tai tutkailemaan, omani ei.



Tuen toki lastani, mutta mietityttää kuitenkin ollaanko oltu jotenkin ylisuojelevia tms. vai voiko tuo olla vain luonteessa?



Poika ei muuten ole ollenkaan arka, rakastaa liikuntaa ja puuhailua, ei ole koskaan vierastaut ketään aikuista tms. kokeilee innokkaasti uusia juttuja ja makuja. Hetki sitten oltiin isossa kahvipöydässä, jossa oli yli 10 hänelle tuntematonta aikuista, mutta oli kuin päivänsäde, esitti parhaat temppunsa jne. Sitten tuli 6kk vauva paikalle ja pojan into katkesi kuin seinään. Pelkäsi ihan kauheasti tuota vauvaa, tuijotti vaan sitä ja pillahti itkuun ja istui sitten loppuajan minun sylissäni, ei edes omaan syöttötuoliin enää suostunut.

Kuulostipa tutulta. Meillä esikoinen oli ihan vastaavanlainen. Äidin olisi pitänyt olla aina vierellä, edes isä ei käynyt. Oli tosi rasittavaa käydä perhekerhoissa yms. kun ei niistä itselle koskaan mitään saanut, kun lapsi ei suostunut kuin kitisemään mukaansa leikkimään, eikä oikein sylissäkään viihtynyt. Jopa perhekerhon henkilökunta otti asian puheeksi, että kyllä lasta tulee nyt harjoittaa hieman itsenäisemmäksi kun kakkonenkin on tulossa. Kotona lapsi käyttäytyi ihan päinvastoin, oli iloinen, reipas ja viihtyi myös itsekseen omien lelujen parissa. Esikoinen oli silloin juuri 1,5v. No, aikani mä kokeilin mutta sitten päätin että muut saa tehdä tavallaan ja minä teen niinkuin tuntuu hyvältä. Jätin pois kaikki kerhoilut tai ns. pakkososiaalitilanteet. Toki käytiin jokapäivä tutuissa puistoissa, tehtiin lapsiperhekyläilyjä tai kutsuttiin meille leikkimään, jolloin meidän lapsella oli ns. kotikenttäetu. Jotenkin tuntui että minunkin sosiaalinen elämä oli antoisampaa, kun lapsi ei ihan kokoajan ollut lahkeessa kiinni. No, en tiedä oliko tuolla mitään merkitysta vaan vain ajalla, mutta siinä ennen 3v. synttäriään esikoinen muuttui ihan silmissä. Tänäpäivänä on erittäin sosiaalinen, iloinen menijä, joka äidin harmiksi kyselee että koska pääsee tarhaan:)

Niinkuin tuolla edellä on jo mainittu, niin kaikki ajallaan ja omalla tyylillään. Älä nyt vaan hyvä ihminen ota mitään syyllisyyshaarniskaa niskaan tuosta asiasta, vaan nauti ihanasta taaperosta ja anna ajan kulua.

siksi ei uskalla tutkia maailmaa. :(

Lapsen perusturvallisuus on jotenkin järkkynyt ja siksi ei uskalla tutkia maailmaa. :(

Meidän nyt 2v2kk tyttönen oli vielä tuossa iässä ihan samanlainen kuin ap:n lapsi. Meidän lapsi on selkeästi minuun tullut eli on ns. hitaasti lämpiävää sorttia. Menee aikansa ennen kuin rohkaistuu. Ja sitä paitsi monet tuon ikäiset ovat muutenkin tuollaisia. Tuossa vaiheessa saattaa olla vielä eroahdistusta päällä.

Mutta meillä myös ikä on tuonut helpotusta tilanteeseen. Juuri miehen kanssa keskusteltiin, että viime syksyn aikana lapsi on reipastunut tosi paljon. Ottaa kontaktia rohkeasti toisiin ja ei ole enää lähellekään niin arka kuin ennen. On tosin päiviä edelleen, että äitin tai isin helmoissa pyöritään mutta pääsääntöisesti on päässyt irti pahimmasta helmoissa roikkumisesta.

Meillä osittain sama juttu: Lapsi on tosi pahasti äidin helmoissa, ikää myös 1,5v. Meillä vain vieraat aikuiset, etenkin vieraat miehet ovat pahempia.

Oman perheen kesken lapsi touhuilee omiaan, "juttelee" paljon ja on kiinnostunut leluista ja tutkii kaikki uudet tavarat ja paikat.

Viime viikolla sukulaispariskunta oli kylässä. Lapsi istui koko ajan sylissäni, suostui nippanappa kurottamaan sylistä käsin jonkun lelun käteensä, eikä inahtanutkaan, tuijotti vain.

Kun käymme leikkimässä tutussa lapsiperheessä, niin vierailuun pitää varata useampi tunti, koska ensimäiset pari tuntia menee äidin sylissä, sitten pikku hiljaa uskaltautuu tutkimaan leluja - jos perheen isä ei ole paikalla!

Lapsi on päiväkodissa ja on sopeutunut sinne. Tutut naishoitajat (sijaisetkin tähän mennessä olleet naisia) ja tuttu paikka, tutut lelut ja tutut lapsikaverit auttavat. Sielläkin kyllä puuhailee itsekseen, eikä hakeudu muiden seuraan.



Itse luotan siihe, että aika auttaa.

Ajan kanssa se siitä helpottaa.



Mutta toisin kuin yleensä kuvitellaan, niin se patistaminen ja pois houkutteleminen ei kyllä auta asiaa. Lapsen pitää antaa olla siinä vanhempien lähellä niin kauan kuin hänestä tuntuu. Hän lähtee siitä sitten, kun tuntee uskaltavansa, eikä sitä tunnetta voi pakottaa.



Jos oikein kovasti patistellaan, niin sillä sitä rohkeutta ei kyllä keräänny yhtään, vaan päinvastoin lapsi liimaantuu vanhempiinsa entistä tiukemmin.

poika tosin aikuistenkin seassa arka, ainoastaan perheen ja hyvin tuttujen kanssa on rento.

eli uusissa tilanteissa ja uusien ihymisten kanssa vetäytyy ja tarkkailee etäältä eikä "mene kohti tutustumaan". Tällaisia ihmisiä on yli kolmasosa ihmisistä, eikä biologiselle temperamentille eli suhtautumistavalle voi mitään. Ja miksi pitäisikään? Toisaalta juuri 1,5 vuoden iässä lapsella on äitiinsä tai ensisijaiseen hoitajaansa ns,. uudelleenlähestymisen kausi, mikä näkyy ripustautumisessa äitiin. Lapsi tajuaa, että äiti voi kadota ja lapsi on omassa erillistymiskehityksessään ritiriitaisessa vaiheessa: hän toisaalta rakastaa ja tarvitsee suunnattomasti äitiään ja tämän huomiota ja toisaalta huomaa omaavansa omaa tahtoa, mikä voi olla ristiriidassa äidin halujen ja toiveiden kanssa. Tällöin lapsi ei oikein tiedä miten toimia (eli alkaa "uhmaikä") ristiriitaisten tunteidensa kanssa ja pelkää äidin hylkäämistä sen johdosta, että hänellä on omaa tahtoa mistä seuraa konflikteja.



Eli ihan tavalliselta kuulostaa ja parasta mitä voit tehdä lapsesi kasvun eteen on se, että annat hänen olla juuri niin ripustuva (ja rasittava - onhan pois pyrkivä lapsi toki usein helpompi, koska ei tarvitse niin paljon tukea).

Karaisu tai lapsen jättäminen pärjäämään yksin sosiaalisissa tilanteissa lisää lapsen stressiä ja on siksi huono vaihtoehto.



Meidän lapsi oli erittäin ripustuva ja roikkui tuossa iässä ja vielä vanhempanakin koko ajan äidissä. Sittemmin lapsi on pärjännyt oikein hyvin uusissa tilanteissa ja on suosittu leikkikaveri hyvine sosiaalisine taitoineen.

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/

Esikoiseni on hitaasti lämpenevä, perhekerhoissa oli juuri se, joka vielä lähes kaksivuotiaana istui äidin vieressä leikkien yhdellä lelulla ja vierasti muita lapsia. Kun uuden naapurin lapset tulivat juosten tervehtimään, väisteli tämä äristen ja huutaen, eikä päästänyt lähelle. Nyt on reilu kolmevuotias, ja on jo ihan normaalisti sosiaalinen. Ei "tyrkky", mutta vastaa kun kysytään ja puhuu oma-aloitteisestikin. ja ne naapurin lapset ovat hyviä kavereita :-)



Pikkuveljensä on erittäin vieraskorea myös, istuu hiljaa sylissä ja seurailee. Päiväkodissa eivät olleet uskoa millainen riehakas menopeli on kotona.