Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Otan riskin, ja jaan tuntemuksiani
30.12.2010 |
vaikkakin pelkään, kun täällä niin helposti teilataan. En kuitenkaan tiedä oikein, mihin muuallekaan kirjoittaisin.
Tätä voi olla aika vaikea ymmärtää.
No, kaikki alkoi siitä, että lapseni vauva-aika oli todella, poikkeuksellisen rankkaa. Menin ihan loppuun, lapsi valvotti ym ym, en erittele tässä enempää.
Lapsi on nyt jo isompi ja suuri osa ongelmista on ohi. Minulle jäi kuitenkin väsymys päälle, sillä lailla omituisesti.
(ja ennen kuin tarjotaan masennusdiagnoosia, minulla ei ole masennus. Kävin psykiatrilla noin vuosi sitten. Ahdistusta on ja ajoittaista paniikkihäiriötä, mutta ei masista)
Mutta tavallaan tietty asenneongelma jymähti päälle. Kun vauva-aikana joka ainoa sekunti oli nääntymäisillään oloa, ja jos joskus sai lepohetken, todellakin vain makasin "kuolleena". Nyt kun lapsi jo jopa käy kylissä ja joskus on (tosin harvoin ja vähän) mulla omaa aikaa, niin se sama "nollaus" jää päälle. En jaksa tehdä mitään, en saa mitään aikaiseksi, vaan tavallaan ikäänkuin vieläkin pelkään "joko se vauva herää", tai siis en tietenkään järjellä luule niin, vaan se sama tunnetila on päällä. Kuten sanoin, tätä on vaikea ymmärtää.
Ikään kuin elämästä on tullut tila, jossa lepääminen on ainoa päämäärä. Jos lapsi on vaikka kylässä, en "raaski" siivota tai leipoa koska päässä takoo nyt on levättävä koska kohta alkaa taas joku rasittava hullunmylly. Olen muuttunut tavallaan ihan toisenlaiseksi. Aiemmin touhusin paljon, ompelin, sisustin ynnä muuta. Nyt vain makaan kaikki tauot.
Ymmärtääkö kukaan?? Olisin todella kiitollinen, jos joku osaisi kertoa jostain vastaavasta ja miten tämän kytkennän, virheellisen ehdollistuman saa päästään pois ja tavallaan uskaltaisi taas alkaa elää. En varmaan osannut hyvin tätä tunnetilaa kuvata, koska siihen ei oikein sanoja ole.
Kommentit (14)
Ei tuo ole tuntematon tilanne minullekaan. Ei tietysti ole mikään pakko ollakaan tehokas tai ihan samanlainen kuin ennen. Mitä jos kokeilisit esim. rentoutusharjoituksia ja muuta itsesi hoitamista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on epäilemättä täysin kaikkien medikalisoituneen psykologian vastaista, mutta tosiasia on, että monesti riittää kun sen tekemisen vain aloittaa. Usein ongelma, kuten tämä sun jatkuva pakkolepääminen, on todella vain päälle jäänyt tapa, josta pääsee parhaiten eroon kehittämällä sen tilalle onkun toisen tavan. RYhtymällä siis puuhastelemaan jotain.
Sulle voi sopia itsekseen puuhastelu, kunhan vain ryhdyt siihen. Ensimmäinen aloitus voi olla tuskaa, mutta kyllä se siitä. Tai sit sä ehkä kaipaat jotain ohjattua säännöllistä harrastusta. Nythän on just se aika kun harrasteryhmät taas aloittavat toiintansa, joten sun kannalta hyvä hetki. Mene vaikka kansalaisopistoon.
Se on sit eri asia, jos sä todella olit vielä yhtä väsynyt kuin vauva-aikana ja TARVITSET sitä jatkuvaa lepoa. EI se aina helpota lapsen kasvaessa. Voi vaikeutuakin. Ongelmat muuttuvat, valvottavasta lapsesta tulee jotain muuta, mutta ei aina helpompi. Vauva-aikaa vaan pidetään raskaana. Mun lapseni ovat olleet raskaimmillaan hoidettavina alakouluikäisinä...
Meillä oli aivan kamalaa ekat kolme vuotta (tuli siihen toinenkin huonosti nukkuja)! Ja esikoinen laittoi todellakin koetukselle jaksamiseni, niin fyysisen kuin henkisenkin.
Mulla on kuvailemasi ongelman lisäksi vielä toinen: en siedä esikoiselta oikein mitään suurempaa kiukuttelua tai huonoa käytöstä. Jotenkin mulle on naksahtanut päähän, että kun teki mun elämästäni helvettiä, niin nyt pitääkin sitten osata käyttäytyä. Tiedän, aivan kamalaa...Ja olen yrittänyt tietoisesti muuttaa ajattelutapaani :( Kuopuksen kiukkuiluja siedän paljon paremmin.
oikein tunsin lämpimiä tunteita teitä vastanneita kohtaan.
Mutta tavallaan niin kuin tunnen, että minut on loppuun kaluttu, syöty, että minua ei enää ole. Lapseni on hyvin ihana (yleisestikin pidetty, fiksu lapsi) mutta hän on ikään kuin määritellyt lopullisesti kaiken, kaikki minun oma on jäänyt samalla lailla alle kuin puutarha paksun lumivaipan alle. On vain lumi, on vain lapsi, ja minä itse olen kadonnut. Siitä tämä kummallinen levon "takaisin velkomisen tarve"
oikein tunsin lämpimiä tunteita teitä vastanneita kohtaan. Mutta tavallaan niin kuin tunnen, että minut on loppuun kaluttu, syöty, että minua ei enää ole. Lapseni on hyvin ihana (yleisestikin pidetty, fiksu lapsi) mutta hän on ikään kuin määritellyt lopullisesti kaiken, kaikki minun oma on jäänyt samalla lailla alle kuin puutarha paksun lumivaipan alle. On vain lumi, on vain lapsi, ja minä itse olen kadonnut. Siitä tämä kummallinen levon "takaisin velkomisen tarve"
Sinulle voisi sopia kirjoittaminen eräänlaiseksi itsehoidoksi, siis päiväkirjanomaista tekstiä tai runoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oikein tunsin lämpimiä tunteita teitä vastanneita kohtaan.
Mutta tavallaan niin kuin tunnen, että minut on loppuun kaluttu, syöty, että minua ei enää ole. Lapseni on hyvin ihana (yleisestikin pidetty, fiksu lapsi) mutta hän on ikään kuin määritellyt lopullisesti kaiken, kaikki minun oma on jäänyt samalla lailla alle kuin puutarha paksun lumivaipan alle. On vain lumi, on vain lapsi, ja minä itse olen kadonnut. Siitä tämä kummallinen levon "takaisin velkomisen tarve"
Tajuan mitä tarkoitat, mutta nyt voisit "kouluttaa" itseäsi vähitellen toisenlaiseen elämään. Harjoittele vähin erin uutta toimintatapaa eli luovut välillä siitä levosta ja huomaat että voit silti tehdä jotakin.
Mulla oli joskus hiukan samaa kun lapseni oli vauva ja kasvoi. Se lepo oli tärkeää, oma aika.
Ja nyt sitä on jo liikaakin.
Mutta mulla on muitten asioiden suhteen tätä tarvetta itsellä "uuteen" eli olen jämähtänyt vanhaan ajatusmalliin mutta se onkin taas toinen juttu..
Ymmärrän ap:ta täysin. Minulla on kolme lasta ja kokopäivätyö ja jos saan hetken omaa aikaa niin LEPÄÄN. Minäkin tunnen olevani täysin ulkoaohjattu, eli (lähes) kaikki tekemiseni lähtevät jonkun toisen tarpeesta. Kun olen yksikseni haluan vain nollata aivoni ja esim kuunnella musiikkia. Minusta se on jopa tervettä; ei ihminen ole mikään duracellpupu vaan se tarvitsee näitä taukoja pystyäkseen esim olemaan luova.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitan siis niin, että kun lapsesi lähtee hoitoon/yökylään, varaa hieronta/kampaaja/jalkahoito siksi ajaksi tai lähde ystävän tms kanssa kylpylään päiväksi. Tee siis ihan luvalla rentoutumista. Voit myös sopia lokoisasta koti-illasta ystävän kanssa tai lähteä elokuviin.
Tee siis jotain hauskaa ja rentouttavaa mutta ei vain kotona kökkien vaan ihan ihmisten ilmoilla. Ne kotityöt, leipomiset ja ompelut eivät auta sinua jaksamaan arkea, vaikka se ei olisikaan niin rankkaa kuin vauva-aikana. Nämä huvit taas auttavat. Ehkä voisit myös ihan luvalla sallia itsellesi silloin tällöin illan telkun ääressä lököillen. Kyllä sekin on sallittua.
Ja mulla on monta kertaa viikossa 4h aikaa ihan itselleni. Usein jymähtää vaan konelle tmv. hölmöä.
Tein itselleni lukujärjestyksen, jota päätin noudattaa. En vaadi itseltäni enempää kun olen ohjelmoinut. esim. 1x viikossa siivous, 2x viikossa lenkki, 1x viikossa kirjan lukemista.
Muut ajat saan HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA maata sohvalla. Makaaminen kun ei rentouta, jos sen tekee huonolla omallatunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella. Kyllä naiset osaavat myös tukea toisiaan. Kiitos.
Mutta ehkä vielä jos jaksatte niin täsmennän: minulle on jäänyt tunteena päälle se pakkolevon ajatus, siis jokin ahdistus että lepää nyt kun voit, kohta se helvetti on taas irrallaan. Uskon, että olen traumatisoitunut vauva-ajoista samalla tavalla kuin joku vaikkapa kotinsa tulipalosta. että jotain minussa meni rikki, jouduin antamaan ja kestämään liikaa. Tällä en vähättele teitä muita!!!! tiedän, että moni vaikkapa vammaisen lapsen äiti on vielä kovemmilla.
Mutta itse en ole toipunut, tullut enää omaksi alkuperäiseksi itsekseni. Ikääkin on jo 43v eli ihan kokemattomuuden piikkiin tätä ei voi laittaa.
Jollain lailla se "lumi" on satanut pysyvästi. Enkä haluaisi näin. Haluaisin nousta eloon, olla pelkäämättä tulevia vitsauksia ja lapsen vointeja, haluaisin elää hetkessä kiinni enkä antaa kaiken vain lipua ohi minimipanostuksella.
Halaus teille muillekin, uupuneet äidit. Vilpittömin terveisin.
Kuulostaa ainakin jollakin tavalla tutulta. Meillä on kolme lasta ja kaksi viimeistä valvotti vauvana tai keskimmäinen valvottaa vieläkin vaikka on jo 5v mutta riesana on monia sairauksia jotka ovat lapselle kurjia ja vievät meiltä vanhemmilta valtavasti voimia. Pahimmillaan elämää ei jaksanut ajatella kuin vartin eteenpäin jne.
Sitten kun lasten tilanne helpotti olin ihan naatti. Kämppä on ollut melkein sotkuisempi kuin silloin kun lasten sairaudet ym. oli pahimmillaan. En vain jaksa. Teen vain kaikista pakollisimmat ja kaikki muu jää. Ei vain jaksa. Olen hyytynyt. Väsynyt ja vanhentunut raskaan rääkin jäljiltä.
Mikäkö minua on auttanut. Yksi on hyvällä fysioterapeutilla käynti puolen vuoden välein. Valvominen, huonossa asennossa nukkumoninen (lapsi sylissä jne), lapsen kantaminen, jännitys ym. jumitti minut täysin niin että rupesin kaatuilemaan seisoviltani kun käänsin päätä. Nykyään käyn vähintään 6kk välein fysioterapeutilla joka aukoo lukkiintuneet nikamat ym.
Toinen helpotus löytyi kun tajusin hakea astmaani tehokkaammat lääkkeet.
Kolmas apu on rajoittaa omaa ruokavalioa. Jouduin lapsia imettäessäni olemaan suppealla dietillä (lasten allergioiden takia) ja tajusin vasta myöhemmin että voin silloin paljon paremmin mitä nyt kun söin kaikkea. Seurasin syömisiäni ja oloani ja voin paremmin kun en juuri koskaan syö paprikaa, tomaattia, kahvia tai kovin mausteisia ruokia. En tiedä aiheuttavatko ne närästystä, pahentavatko astmaa vai mitä mutta niistä tulee kurja voimaton olo.
Neljäs ja nopein apu oli uudet sopivat haasteet. Esimerkiksi mies antoi töistä sopivia haasteita tehtäväksi ja kun sain uutta ajateltavaa tuntui kun heräisin pitkästä talviunesta.
Tsemppiä. Toivottavasti löydät itsesi pian uudelleen ja rupeat nauttimaan elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla nuorin on 6, ja edelleenkin lepäämisen tarve on suuri. Mutta kyllä se on pienentynyt vuosien varrella. Uskon että tässä keräämme vain voimia, ja kun jonain päiväni sitten lähdemme baanalle niin... WOW ;-)
Mulla se menee niin päin, että kun lapset nukkuu tai on hetken mummolassa tai isänsä kanssa ulkona, on pakko tehdä jotakin, ihan mitä vaan, koska pelkään että sitten en taas kerkiä kun lapset on läsnä. Vaikka olisin kuinka väsynyt ja sairaskin, teen väkisin enkä lepää vaikka voisin.
Kokoajan on mielessä mitä kaikkea pitää tehdä (vaikka pakosti ei pitäisikään) ja tunnen huonoa omaatuntoa jos en tee. Mies pystyy ihan hyvin heittämään jalat sohvapöydälle ja nukkumaan heti kun on mahdollisuus, mutta itse en raski.
Tuntuu että nyt on se ainoa mahdollisuus tehdä tuo ja tuo ja tuokin vielä.
Osaisimpa minäkin joskus vaan olla kun on tilaisuus.
Alue: Aihe vapaa
mulla nuorin lapsi jo 7v ja jos saan joskus hetken "omaa aikaa", niin en tee mitään!
Makaan sohvalla ja katon telkkaria!