kummi omii lapseni

Tämä on nyt vähän tyhmää ja lapsellista, mutta en voi mitään tunteilleni. Kiehuttaa. Eilen jo ties monennettako kertaa hyvä ystäväni - lasteni kummi - alkoi puhua lapsistani kuin omistaan tavatessaan ystävänsä. Minä seisoin vieressä, minuun ei viitattu sanallakaan, eikä minua esitelty.



Olimme lasten kirkkojuhlassa, jossa kummi/ystävättäreni törmäsi jälleen tuttuunsa... Hänellä on laaja kaveripiiri, koska on itse lapseton. Joka kerta käy samalla tavalla: hän puhuu, kuinka nämä harrastavat sitä ja tekevät sitä ja ollaan menossa sinne ja tänne. Minua, äitiä, ei ikään kuin ole olemassakaan, vaikka olen lasteni elämässä 24/7 ja hän ehkä kerran viikossa tunnin, pari.



Toisaalta ymmärrän hänen käytöksensä - ehkä hän kaipaisi lasta, mutta toisaalta hän on mielestään liian vanha lastentekoon. "Se aika meni jo", hän usein sanoo.



Minusta tuntuu jotenkin oudolta sekin, että isovanhemmille lähetetään joulukortteja, jossa lukee esimerkiksi "X Virtanen ja lastenlapset", sanallakaan ei mainita minua.



Mielestäni tämä kertoo yleisestä asenteesta: siitä, että äidit - äitiys - nyt ovat itsestäänselvyys.