Raskausväsymys ottaa päähän...

Välillä melkein kaduttaa koko raskaus, vaikka on kuinka toivottu. Olo on kertakaikkisen kehno. Toivossa elän, että tämä vielä iloksi muuttuu ja että keskiraskaudessa iskisi yllättävä pirteys.



Nyt on mieli täynnä synkkyyttä, niin että mieskin ihmettelee, mikä vaivaa. Lasta jaksan hoitaa ja hänelle olla iloinen, mutta muuten kaikki onkin päin peppua :X vaikka toisaalta MIKÄÄN ei ole.



Meillähän on kaikki hyvin, ei aviokriisiä, OK suhde, osallistuva mies, joka tekee ihan siedettävää työtä ja työpäivää, terve pirteä ja enimmäkseen hyväntuulinen taapero.



No se kyllä mättää, ettei "omaa aikaa" ole juuri lainkaan. On tietysti nyt, kun tämä rakkauden helmi nukkuu, mutta siis ei ole oikein harrastuksia, en muista milloin olisin tavannut ystäviäkään :( Käyn paikallisessa perhekerhossa, mutta toistaiseksi olen vielä käynyt sen verran harvoin, etten ole tutustunut juuri muihin äiteihin. Keskustelu on pinnallista.



Mies ns. "päästäisi" kyllä menemään, mutta kaikki kaverini ovat kiinni ruuhkavuosissa. Ovat juuri tai vain muutama vuosi sitten palanneet töihin äitiys/vanhempainvapailta, lapset ovat kuitenkin sen verran pieniä, etteivät iltoja yksin kotona ole. Ymmärrettävää, että kun on pitkät päivät töissä, haluaa illat olla jälkikasvun kanssa ja viikonloput perheen parissa (tai lapsilla harrastuksia).



Itse taas valun ja venyn lapsen kanssa, välillä sitä keksii tekemistä, välillä ei. Onhan hänestä seuraa, mutta aika yksipuoliset puheenaiheet, kun toinen ei vielä puhu, vain osoittelee ja kertoo sillä tavalla.



Ja iänikuiset kotityöt... Normaalisti paiskon ne menemään vasemmalla kädellä, eikä missään tunnu, mutta nyt vain ottaa päähän. Koko ajan. Pienintäkään asiaa ei viitsisi tehdä, mutta teen kuitenkin, koska jos kaaos levähtää käsistä, on aloittaminen vaikeampaa.



Kiitos kun sain purkautua. Joskus miettii, pitäisikö sanoa jotain neuvolassa, mutta nykyään sielläkin on käyntejä sen verran harvoin, että seuraavaksi menen kuukauden päästä. Yhden kerran on vasta ollut tapaaminen.



Joskus huolettaa, mitä jos tämä moodi jatkuu sittenkin, kun vauva maailmassa :( tämän pikkuisen kanssa kun koko odotuskin oli ihan erilainen, paljon toiveikkaampi. Nyt ei haluaisi ajatella koko asiaa ja välillä olen miettinyt, että jos ultrassa sanottaisiin, että sikiö on kuollut, eka ajatus olisi, että onneksi... (vaikka tiedän kyllä, että se tuntuisi myös surulliselta).