Kysymys pariskunnille, jotka riitelette harvoin tai ei ollenkaan:

Eikä sen puoleen miehenikään entisessä.



Mistä johtuu? No meillä on kovin samanlaiset toiveet ja tavoitteet ja tykätään samoista asioista. Lisäksi elänän asenne ja tyyli ovat samanlaiset. Ja on opittu kumpikin läksymme edellisessä liitossa. Tiedetään miten ei pidä toimia.

Me ollaan oltu yhdessä 10 vuotta. Lapsia on kolme, ja takana on monenlaista, mm. talonrakennus ja ulkomaille muutto. Emme ole kuitenkaan yhtä ainutta kertaa RIIDELLEET yhtikäs mistään, siis sillä tavalla että olisi joku näkemysero mikä saa tosissaan suuttumaan, äänen kohoamaan, puhumattakaan että tekisi mieli vahingoittaa joko omaisuutta tai toista :)



Eri mieltä me ollaan oltu asioista useinkin, mutta se on lähinnä sellaista eipäs-juupas sanailua vaikkapa aiheesta oltiinko Kreetalla vuonna 2003 vaiko sittenkin 2004 :D



Luulen, että meillä yksinkertaisesti on niin samanlaiset arvomaailmat, ettei riitoja synny. Tai sitten emme ole olleet yhtä aikaa väsyneitä ja stressaantuneita. Kyllä me nimittäin kiukuttelemmme toisillemme, mutta ei yhtä aikaa: kun esim. mies huomaa minun olevan kireä ja huonolla tuulella, hän tekee parhaansa tasoittaakseen tilannetta. Ja tietenkin myös toisin päin.



Toinen syy saattaa olla se, että vietämme aika paljon aikaa erillämme mieheni työn takia. Meillä on ns. omat elämät positiivisessa mielessä. Ja kun yhteistä aikaa on vähän, sitä miettii aika tarkkaan haluaako sen käyttää riitelyyn vai ei... Kumpikin meistä on myös aiemmin ollut pitkissä parisuhteissa joissa on riidelty enemmän kuin tarpeeksi.



Olen satavarma, että sekin päivä tulee kun meillä nousee kunnon myrsky. Oikeastaan jopa toivon sitä, sillä olen miettinyt että miten tämä vaikuttaa lapsiimme. He eivät saa minkäänlaista riitelyn mallia kotoa, mikä on huono juttu sillä tällaiset parisuhteet on kuitenkin käsittääkseni aika harvassa.. Joten en minä pelkästään tyytyväinen tähän tilanteeseen ole vaikka mieluummin elänkin näin kuin riidellen :)

koska emme osanneet muuta. Keskustelimme, huomasimme että kumpikin kärsii siitä. Ei tästä syystä vaan ihan muuten kaveriporukassa menimme avioliittoleirille Pieksämäelle, jossa opimme tämän ja monta muutakin asiaa. Eli opimme keskustelemaan asioista ja luottamaan siihen, että kumpikin haluaa hyvää yhteiselle elämällemme ja toisillemme. Olemme huomanneet, että haastavia tilanteita ja asioita tupruaa ovista ja ikkunoista jos asiat haluaa niin nähdä, mutta me vaan yhdessä olemme opetelleet säilyttämään kodissamme harmonian. Jos riita tulee, sekin saa tulla, mutta joka asiasta ei tarvitse riidellä.

Ollaan aika samalla arvomaailmalla varustetut ja ymmärrämme toisiamme.



Exänkään kanssa ei juuri koskaan riidelty, vaikkei oltu edes ihan näin samanlaisia.



Sitä edellisessä suhteessa sentään riideliin - oltiin hirmu samanlaisia, jopa liian samanlaisia, mutta arvokäsitykset elivät ehkä silloin nuoruudessa vielä vähän liikaa ja oltiin molemmat mustavalkoisia.

Nykyään kyllä vähän enemmän, mutta ei silti paljon. Aiemmin olimme paljon samaa mieltä asioista (ennen lapsia...). Nyt taas emme riitele kovasti koska olemme vain ´luonteeltamme rauhallisia eikä kumpikaan usko että riitelyllä pääsee tulokseen, yleensähän toinen vain suuttuu myös. Olemme tunteneet 18-vuotiaasta saakka (nyt olemme 33v), joten tunnemme toisemme melko hyvin. Keskustelimme juuri esim mahd avioerosta ihan rauhallisesti, mietimme hyviä ja huonoja puolia. Varmaan se riippuu luonteesta, me emme nyt vain kiihdy niin helposti tai ainakaan ilmaise sitä. Muita suhteita ei ole kummallakaan ollut.

Luulenpa, että riitojen vähyys johtuu siitä, että meillä on yhteinen päämäärä (molempien onnellisuus) ja toisaalta luonteetkin ovat iän myötä tasoittuneet. Rakastamme ja kunnioitamme toisiamme, pääsääntöisesti näkemyserot ja esim. mustasukkaisuusasiat saadaan soviteltua keskustellen.



Ne harvat riidat tulevat yleensä seuraavissa olosuhteissa: molemmat rättipoikkiväsyneitä, vähän kiukuttaa kaikki, toinen provosoi toista vahingossa --> toinen osapuoli vastaa ilkeilemällä --> kiljumme ja kiukuttelemme hetken, kunnes saamme taas keskusteluyhteyden.



Aikaisemmissa parisuhteissa on molemmilla ollut railakkaitakin yhteenottoja, tosin edellisessä suhteessani sain tapella yksinäni. Joskus on vain pakko puhdistaa ilmaa, pidän täysin mahdottomana sitä vaihtoehtoa, ettemme olleenkaan riitelisi.

Emme riitele juuri koskaan. Erimielisyydet koskevat aika mitättömiä asioita ja olemme molemmat rentoja ja joustavia. Voimme vääntää jotain mielipide-eroa kymmeneen suuntaan, mutta ei siitä riitaa tule. Näemme arkielämän huvittavat puolet ja huumorimme on samanlaista. Homma menee ennemmin nauruksi kuin riidaksi.

ja toisessa liitossa.



Jo silloin, kun tapasimme, olimme sen verran elämeitä, että tiesimme, miten emme halua meitä itseämme kohdeltavan.



Lähtökohta oli siis hyvä.



Ongelma vain oli, että kumpikin oli elänyt pidempään yksin lastensa kanssa, joten kummallakin oli melko selkeä kuva siitä, miten "olisi hyvä".



Siitä seurasi sitten, että minä, vaimo, annoin turhan paljon periksi - jotta sopu säilyisi. Oli tavallaan "helpompaa", miehen lapset olivat jo muuttaneet kotoa ja minä pystyin "johdattelemaan" niinkuin vähän taustalta pientä uusperhettäni.



Tai niin kuvittelin.



Sillä lopputulemana oli, että niin mies kuin lapsikin elivät miten parhaaksi kokivat eivätkä vähääkään välittänyt minun toiveistani. Mutta hei! Meillä ei riidelty... Minä vain aloin surra ja pala oli kurkussa aamusta iltaan.



Oli toden totta sitten melko työlästä osoittaa niin miehelle kuin lapsellekin, että myös äiti on olemassa. Ilman että alkoi riidellä. Tai huutaa. Tai hajota. Mutta siinä kyllä onnistuu. Kunhan muistaa, että pysyy vain ystävällisesti ja tiukasti sanomansa takana. Ja kuuntelee toistakin. Eikä mene mukaan vastapuolen (kauhea sana miehestään tai lapsestaan, mutta joissakin tilanteissa näin vain on) peliin.



Yksi sana jonka opin tässä prosessissa oli yksinkertainen: ei.



Eikä meillä vieläkään riidellä. Mutta nyt meillä kaikilla on - toivottavasti - hyvä olla.

Olemme luonteeltaamme niin samanlaisia, että harvoin tulee riideltyä. Olemme olleet yhdessä noin 3 vuotta ja meillä on yksi lapsi. Emme ole koskaan ns. tapelleet eli huutaneet ja raivonneet. En edes halua, että lapseni haluaa kuulla huutoa kotona. Sain kuulla sitä itse lapsena tarpeeksi, vaikka minulla olikin onnellinen lapsuus. Meillä huudettiin, mutta myös rakastettiin - näytettiin tunteet.



Omasa perheessä haluan näyttää myös tunteet, ilman huutoa. Meillä kyllä ollaan asioista eri mieltä lähes päivittäin, mutta ne ovat arkipäiviäisiä ja niistä keskustellaan. Suurista linjoista ollaan samaa mieltä.